Välillä tulee tunne, että mä olen Marsista ja loput naiset Venuksesta, sillä en vaan kertakaikkiaan ihan aina ymmärrä, mikä on se juttu, minkä muut naiset hiffaavat, mutta minä en.
Joissain asioissa olen nähtävästi sitten mies. Koska kun miehen kanssa asiasta puhun, niin asiassa ei ole mitään ihmeellistä: mies ymmärtää sen juuri kuten minäkin. Eli ei ymmärrä hänkään yhtään sen enempää.
Taivaalle kiitos miehistä!
JälkiMärinät:
Pienin teki tänään ruokaa. Eikä ihan mitä tahansa ruokaa, vaan Todella Hyvää ja Maukasta ruokaa!
Täytyy ihailla. Ei muuta kuin TM:n Kootut Reseptit -vihko käteen ja aineslistan kanssa kauppaan. Talossa on nyt huikeat aromit kokkailujensa jäljiltä.
Ylpeänä voin todeta, että Muna on jo ohittanut Kanan. Monella kierroksella.
torstai 31. maaliskuuta 2016
keskiviikko 30. maaliskuuta 2016
tähän(kö) on tultu
Isompi näytti viime viikolla kitaansa, jossa hampaat ovat alkaneet elää ihan omaa elämäänsä. Tai uutta sellaista, sillä uutta kalustoa pukkaa varsin eksoottisista kulmista. Totesin, että mun pitää tilata hänelle hammaslääkäri.
Eilen Isompi näytti niitä leegoja uudestaan ja totesin, että olin unohtanut sen hammaslääkärin kokonaan, kun näitä asioita on niin tuhottomasti, mitä pitäisi muistaa ja pitää mielessä.
Isompi: "Sun pitää ruveta laittamaan itsellesi sellasia samanlaisia muistilappuja, mitä Mummo [Äiti] käyttää. Sillä on keittiön pöydällä esimerkiksi sellanen lappu, missä lukee muista saunoa."
Joo, ei ole kaukana nuo päivät enää meikäläiselläkään.
JälkiMärinät:
Hyvinä uutisina voisin kertoa, että Isommalla on hyvä (ja terve) sydän. Siis ihan tutkitusti ja todistetusti. Mutta senhän mä jo kyllä tiesinkin.
Eilen Isompi näytti niitä leegoja uudestaan ja totesin, että olin unohtanut sen hammaslääkärin kokonaan, kun näitä asioita on niin tuhottomasti, mitä pitäisi muistaa ja pitää mielessä.
Isompi: "Sun pitää ruveta laittamaan itsellesi sellasia samanlaisia muistilappuja, mitä Mummo [Äiti] käyttää. Sillä on keittiön pöydällä esimerkiksi sellanen lappu, missä lukee muista saunoa."
Joo, ei ole kaukana nuo päivät enää meikäläiselläkään.
JälkiMärinät:
Hyvinä uutisina voisin kertoa, että Isommalla on hyvä (ja terve) sydän. Siis ihan tutkitusti ja todistetusti. Mutta senhän mä jo kyllä tiesinkin.
tiistai 29. maaliskuuta 2016
äärimmäisen tärkeää infoa
Pikkasen köyhä uutispäivä ILTALEHDESSÄ, vai ?
Maria Nordin maalasi pääsiäismunan kuukautisverellään
Tiistai 29.3.2016 klo 09.58
ja
Katri Sorsan niskavaivat seksielämän murheena: "Nyt jopa yksinkertainen suihinotto on hautautunut unholaan"
Tiistai 29.3.2016 klo 12.03
JälkiMärinät:
Miten musta tuntuu ihan kuin olisin pärjännyt mainiosti ilman noitakaan 'uutisia'... Eikä varmaan tarvitse eritellä, mitä mieltä olen kyseisistä 'leideistä'. Tsiisus.
maanantai 28. maaliskuuta 2016
äitinsä lapsi
Meikäläisellä on tapana viljellä sananlauseita muun pölötyksen lomaan niin, että siitä on alkanut tulla jo melkein tavaramerkki. Lisäksi käytän niiden muunnoksia - "se, mikä ei tapa, sattuu saatanasti" ja "sitä saa, mitä hinaa" - niin, että työkavereilta kahvi tyrskähtää ulos nenän kautta, kun sopivaan saumaan sellaisen tokaisen.
Enivei. Nyt on tapa periytynyt - tai tarttunut - Isompaankin ja sekös meikäläistä suuresti huvittaa.
Pääsiäislomalla Isompi täytteli kesätyöhakemuksia netissä. Halusi laittaa kuvansa mukaan, mutta puhelin latasi jotain päivitystä eikä hakemus oikein tuntunut edistyvän.
mä: "Sä oot kohta nysvännyt tota jo tunnin !"
Isompi: "Hiljaa hyvä tulee."
Olin jäänyt velkaa Isommalle 1,20 euroa, mutta yhtään kolikkoa ei löytynyt lompakosta, kun olin ne antanut kirkolla kolehtiin. Josta johtuikin Isommalle mieleen.
Isompi: "Ai, niin! Mä oon unohtanut kertoa, että me kerättiin koulussa kolehti."
mä: "Siis ketkä 'me' ? Ja mitä varten ?"
Isompi: "No, mä ja kaverit ja mua varten."
Oli pakko istahtaa portaille.
mä: "Siis mitä ihmettä ?!? Sua varten ?! Miksi ??"
Isompi: "No, kun mulla loppui netissä pleikkapeliaika eikä mulla ollut yhtään rahaa. Osku kiersi hattu kourassa kysymässä meidän koululaisilta ja aina niiltä joku 20 tai 40 senttiä irtosi. Saatiin yhteensä 7 euroa eli mulle peliaikaa kuukaudeksi."
mä pienellä äänellä: "Ette kai te kerjänneet opettajilta...?"
Isompi: "Ei."
Puuuuuuhh.
Isompi: "Eikä se ole tyhmä joka pyytää, vaan se joka antaa."
Poikani - kerjäläinen. Voi jumalan pyssyt ja puukuulat.
***
Siskon luona oli hauskaa eilen. Ruoka oli hyvää ja seura vielä parempaa. Innostuttiin katselemaan dioja vuosikymmenten takaa. Joo, joskus sitä on ollut nuori ja nätti. Nyt täytyy satsata luonteeseen. Vaikka siinäkin taitaa peli olla jo menetetty.
JälkiMärinät:
Edelleenkin ihmettelen tuota Simoa. Se tosiaan mittailee pyykin määrää/ likaisuusastetta. Kuvittelin jo, että se vaan randomilla lyhentää pesuaikaa sen puoli tuntia aina, mutta ei. Eilistä pyykkä oli nähtävästi vähemmän tai se oli puhtaampaa, josta syystä se lyhensi pesuaikaa 40 minuutilla alle kahteen tuntiin, mutta tänään vain 20 minuutilla (pesuaika tasan kaksi tuntia, ei paha). Eli jotain arpomista se tekee, tietäis vaan mitä.
Tänään ajattelin pestä myös villavaatteita, kun lupaavat jo selkeästi plussakelejä tuleville viikoille. Jotta kerrankin olisin ajoissa. Yritin netistä katsoa linkousnopeutta villavaatteille ja oletettavasti se on jotain 400-500 kierrosta. Oikaiskaa, jos on ihan pielessä. Joo, mutta saas nähdä, mitähän siitäkin hommasta vielä tulee...
Enivei. Nyt on tapa periytynyt - tai tarttunut - Isompaankin ja sekös meikäläistä suuresti huvittaa.
Pääsiäislomalla Isompi täytteli kesätyöhakemuksia netissä. Halusi laittaa kuvansa mukaan, mutta puhelin latasi jotain päivitystä eikä hakemus oikein tuntunut edistyvän.
mä: "Sä oot kohta nysvännyt tota jo tunnin !"
Isompi: "Hiljaa hyvä tulee."
Olin jäänyt velkaa Isommalle 1,20 euroa, mutta yhtään kolikkoa ei löytynyt lompakosta, kun olin ne antanut kirkolla kolehtiin. Josta johtuikin Isommalle mieleen.
Isompi: "Ai, niin! Mä oon unohtanut kertoa, että me kerättiin koulussa kolehti."
mä: "Siis ketkä 'me' ? Ja mitä varten ?"
Isompi: "No, mä ja kaverit ja mua varten."
Oli pakko istahtaa portaille.
mä: "Siis mitä ihmettä ?!? Sua varten ?! Miksi ??"
Isompi: "No, kun mulla loppui netissä pleikkapeliaika eikä mulla ollut yhtään rahaa. Osku kiersi hattu kourassa kysymässä meidän koululaisilta ja aina niiltä joku 20 tai 40 senttiä irtosi. Saatiin yhteensä 7 euroa eli mulle peliaikaa kuukaudeksi."
mä pienellä äänellä: "Ette kai te kerjänneet opettajilta...?"
Isompi: "Ei."
Puuuuuuhh.
Isompi: "Eikä se ole tyhmä joka pyytää, vaan se joka antaa."
Poikani - kerjäläinen. Voi jumalan pyssyt ja puukuulat.
***
Siskon luona oli hauskaa eilen. Ruoka oli hyvää ja seura vielä parempaa. Innostuttiin katselemaan dioja vuosikymmenten takaa. Joo, joskus sitä on ollut nuori ja nätti. Nyt täytyy satsata luonteeseen. Vaikka siinäkin taitaa peli olla jo menetetty.
JälkiMärinät:
Edelleenkin ihmettelen tuota Simoa. Se tosiaan mittailee pyykin määrää/ likaisuusastetta. Kuvittelin jo, että se vaan randomilla lyhentää pesuaikaa sen puoli tuntia aina, mutta ei. Eilistä pyykkä oli nähtävästi vähemmän tai se oli puhtaampaa, josta syystä se lyhensi pesuaikaa 40 minuutilla alle kahteen tuntiin, mutta tänään vain 20 minuutilla (pesuaika tasan kaksi tuntia, ei paha). Eli jotain arpomista se tekee, tietäis vaan mitä.
Tänään ajattelin pestä myös villavaatteita, kun lupaavat jo selkeästi plussakelejä tuleville viikoille. Jotta kerrankin olisin ajoissa. Yritin netistä katsoa linkousnopeutta villavaatteille ja oletettavasti se on jotain 400-500 kierrosta. Oikaiskaa, jos on ihan pielessä. Joo, mutta saas nähdä, mitähän siitäkin hommasta vielä tulee...
sunnuntai 27. maaliskuuta 2016
se on kone kun pesee
Pitkäperjantain ja 1. pääsiäispäivän välinen lauantai on tavallinen lauantai. Paitsi että minä olin Lapsuudenystävän kanssa elokuvissa. Käytiin katsomassa Kreikkalainen naimakauppa 2.
Juu, juu. Tiesin, että se on kohellusta, mutta koska olin tykännyt siitä ensimmäisestä osasta silloin 14 vuotta sitten, halusin tietysti nähdä tämänkin osan. Ja koska Lapsuudenystävä vielä soitti ja kysyi, että lähdenkö, hän varaa liput, niin tietysti lähdin lyömään kahta härkästä yhdellä kärpäsellä: leffa ja Lapsuudenystävä. Ja ihan hyvä se pätkä oli, turhaa nyrpistelette hattaramaiselle elokuvamaulleni. Ja kun vielä ilmaiseksi pääsi, niin oli hintansa väärti.
Leffan jälkeen istuttiin vielä hetki saluunassa juttelemassa, kun niin harvoin tapaamme. Mukavaa oli. Nauroimme, että kaikesta päätellen olemme tosiaan tulleet vanhoiksi, kun kummallakaan ei käynyt mielen vieressäkään, että lähtisimme siitä vielä jonnekin tanssiravintolaan jatkamaan iltaa. Toisin oli ennen, kun kaupunki oli meille liian pieni.
Lauantaiksi olin sopinut toisetkin treffit: kirkolle pääsiäisyön messuun Siskon kanssa. Olen ennenkin ollut ja niinä vuosina, kun jostain syystä en ole päässyt, on harmittanut. Nyt pääsin ja niin oli muutama muukin: kirkko oli piippuhyllyä myöten täysi. Tunnelma oli siis tiivis ja lämmin. Kuten myös messunjälkeisellä aterialla. Ihanasti seurakuntasali kaikuin iloisesta puheensorinasta. Suosittelen kokeilemaan, jos ko. tilaisuudessa ette ennen ole käyneet. Tuttu messun vetänyt pappi tuli ihan erikseen halaamaan ja sanomaan, että ihana nähdä mut siellä. Vastasin, että siellä on ihana olla.
Tänään on sitten tiedossa pääsiäispäivän ateria Siskon luona. Voinen kuvitella, että kielenkannat liikkuvat senkin pöydän ympärillä.
***
Eilen muuten tein sen, mikä kummasti piristää elämää: rikoin kaavan. Tein sen käymällä aamusaunassa. Hieman outoa oli vilvoitella aamupäivällä terassilla ja kuunnella naapuruston ääniä. Enemmänhän niitä tietysti on siihen aikaan kuin kahdeksan tuntia myöhemmin, jolloin normaalisti olen vilvoittelemassa.
Lisäksi tuntui ihan kuin olisin ollut jossain mökillä kavereiden kanssa joskus 30 vuotta sitten, jolloin aamu saatettiin hyvinkin aloittaa saunalla eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Kaavan rikkominen silloin tällöin on hyväksi.
JälkiMärinät:
Joku on joskus ilkeästi todennut, että konehan sen pyykin pesee, kun ko. työstä on tullut mainintaa.
Nykyään se toteamus on lähempänä totuutta kuin koskaan: Simo todellakin myös tykönään päättää, miten sitä pyykkiä pestään kysymättä meikäläisen mielipidettä. Lyhentää säätämiäni pesuohjelmia ihan itsekseen varttia lyhyemmiksi ja niin pois päin. Eli pesuajat Simolla ovatkin lyhyempiä kuin mitä vanhalla koneella. Olen äimistynyt.
Mutta jo on aikoihin eletty, kun ei kone enää tottele ihmistä ! Tai edes naista. En ole vielä päättänyt, olenko tyytyäväinen moisesta itseohjautuvuudesta. Harkitsen asiaa.
Yksi asia kävi kyllä selväksi jo ensi pesussa: Simo ei tykkää Supeista (= sukannaittajista).
Irrotti ne siinä pesun ohessa sukista ja asetteli kiusallaan siihen lasin taakse riviin ärsyttääkseen meikäläistä. Luulen, että tästä Supi-asiasta tulee Simon ja meikäläisen välinen piiiitkä taisto, jos Simon asenne ei muutu. Meikäläinen ei meinaan ole se, joka ensimmäisenä antaa tässä periksi.
Juu, juu. Tiesin, että se on kohellusta, mutta koska olin tykännyt siitä ensimmäisestä osasta silloin 14 vuotta sitten, halusin tietysti nähdä tämänkin osan. Ja koska Lapsuudenystävä vielä soitti ja kysyi, että lähdenkö, hän varaa liput, niin tietysti lähdin lyömään kahta härkästä yhdellä kärpäsellä: leffa ja Lapsuudenystävä. Ja ihan hyvä se pätkä oli, turhaa nyrpistelette hattaramaiselle elokuvamaulleni. Ja kun vielä ilmaiseksi pääsi, niin oli hintansa väärti.
Leffan jälkeen istuttiin vielä hetki saluunassa juttelemassa, kun niin harvoin tapaamme. Mukavaa oli. Nauroimme, että kaikesta päätellen olemme tosiaan tulleet vanhoiksi, kun kummallakaan ei käynyt mielen vieressäkään, että lähtisimme siitä vielä jonnekin tanssiravintolaan jatkamaan iltaa. Toisin oli ennen, kun kaupunki oli meille liian pieni.
Lauantaiksi olin sopinut toisetkin treffit: kirkolle pääsiäisyön messuun Siskon kanssa. Olen ennenkin ollut ja niinä vuosina, kun jostain syystä en ole päässyt, on harmittanut. Nyt pääsin ja niin oli muutama muukin: kirkko oli piippuhyllyä myöten täysi. Tunnelma oli siis tiivis ja lämmin. Kuten myös messunjälkeisellä aterialla. Ihanasti seurakuntasali kaikuin iloisesta puheensorinasta. Suosittelen kokeilemaan, jos ko. tilaisuudessa ette ennen ole käyneet. Tuttu messun vetänyt pappi tuli ihan erikseen halaamaan ja sanomaan, että ihana nähdä mut siellä. Vastasin, että siellä on ihana olla.
Tänään on sitten tiedossa pääsiäispäivän ateria Siskon luona. Voinen kuvitella, että kielenkannat liikkuvat senkin pöydän ympärillä.
***
Eilen muuten tein sen, mikä kummasti piristää elämää: rikoin kaavan. Tein sen käymällä aamusaunassa. Hieman outoa oli vilvoitella aamupäivällä terassilla ja kuunnella naapuruston ääniä. Enemmänhän niitä tietysti on siihen aikaan kuin kahdeksan tuntia myöhemmin, jolloin normaalisti olen vilvoittelemassa.
Lisäksi tuntui ihan kuin olisin ollut jossain mökillä kavereiden kanssa joskus 30 vuotta sitten, jolloin aamu saatettiin hyvinkin aloittaa saunalla eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Kaavan rikkominen silloin tällöin on hyväksi.
JälkiMärinät:
Joku on joskus ilkeästi todennut, että konehan sen pyykin pesee, kun ko. työstä on tullut mainintaa.
Nykyään se toteamus on lähempänä totuutta kuin koskaan: Simo todellakin myös tykönään päättää, miten sitä pyykkiä pestään kysymättä meikäläisen mielipidettä. Lyhentää säätämiäni pesuohjelmia ihan itsekseen varttia lyhyemmiksi ja niin pois päin. Eli pesuajat Simolla ovatkin lyhyempiä kuin mitä vanhalla koneella. Olen äimistynyt.
Mutta jo on aikoihin eletty, kun ei kone enää tottele ihmistä ! Tai edes naista. En ole vielä päättänyt, olenko tyytyäväinen moisesta itseohjautuvuudesta. Harkitsen asiaa.
Yksi asia kävi kyllä selväksi jo ensi pesussa: Simo ei tykkää Supeista (= sukannaittajista).
Irrotti ne siinä pesun ohessa sukista ja asetteli kiusallaan siihen lasin taakse riviin ärsyttääkseen meikäläistä. Luulen, että tästä Supi-asiasta tulee Simon ja meikäläisen välinen piiiitkä taisto, jos Simon asenne ei muutu. Meikäläinen ei meinaan ole se, joka ensimmäisenä antaa tässä periksi.
lauantai 26. maaliskuuta 2016
Eeva ja Johannes
Raamatun henkilöistä olen kuin Eeva
Eeva on ensimmäinen nainen. Hänet tunnetaan parhaiten syntiinlankeemuskertomuksesta, jossa käärme houkuttelee hänet syömään paratiisin hyvän ja pahan tiedon puusta. Näin tekemällä hän rikkoo sitä ainoaa kieltoa, jonka Jumala on antanut. Seurauksena hänet ja hänen miehensä karkotetaan paratiisista. Lue lisää: 1. Moos. 3.
Vain 2% vastanneista oli eevoja. Mielenkiintoista.
OLET JOHANNES, "OPETUSLAPSI, JOTA JEESUS RAKASTI".
rohkeutesi, uskollisuutesi ja rikas mielikuvituksesi aiheuttavat muissa suurta ihailua.
Saatat tosin olla välillä vähän omahyväinhen. Aterialla istut usein Jeesuksen oikealla puolella.
JälkiMärinät:
HS:n testejä, siis.
käsittämättömyys
Kaikkien teidän blogeja lukiessani mietin ällistellen, jotta miten sitä voikin tuntea itsensä tutuksi ja jopa läheiseksi sellaisen ihmisen/ sellaisten ihmisten kanssa, jota/ joita ei ole eläissään tavannut ja joita ei välttämättä koskaan tule tapaamaankaan.
Kun on vuosikausia lukenut jonkun ihmisen ajatuksia tietää, ettei välttämättä kaikista asioista ole ollenkaan samaa mieltä, mutta siltikin tuntee jotain yhteyttä, sielunsiskoutta/ -veljeyttä. Mikä kertoo ajetuista kilometreistä: kaikkien kanssa ei voi olla kaikesta samaa mieltä, mutta se ei estä olemasta kuitenkaan ystäviä.
Olen tavannut naamasta naamaan muutaman blogini lukijan kanssa ja jokainen näistä tapaamiskerroista on tuottanut minulle suurta iloa, tavalla tai toisella. Olen siis pelkästään täällä B-staniassa pyöriskellessäni onnistunut tuottamaan iloa itselleni uusien tuttavuuksien merkeissä, mikä ei ole pieni saavutus ollenkaan. Ja sitten on muutama sellainen, jotka tuntee sielunhenkilöiksi, vaikkei tavattu ollakaan. Joskus pelkät sanat riittävät sen kertomaan. (Kiitos, sähköpostin keksijälle!)
Eniten ehkä äimistyttää kuitenkin se, että näitä meikäläisen pienten ympyröiden beigejä tarinoita luetaan jossain tuhansien kilometrien päässä, missä elämä on värikästä ja eksoottista. Sitä on vaikea tällaisen keskivertonaisen ymmärtää, miksi.
Tästä päivästä on ennakkotietojen mukaan tulossa mukava.
JälkiMärinät:
Pienimmältä tuli kulmakarvoja nostattavia tekstiviestejä tuossa hieman ennen puoltayötä, kun laitoin oman hyvän yön -viestini hänelle: siellä itärajan tuntumassa, peltoaukeiden ympäröimän mökin nurkissa hiippailee kuulemma villipossuja, jotka murisevat.
Käskin pitää mekkalaa, jos menevät yöllä ulkohuussiin. Mielenkiinnolla odotan raporttia yön kulusta.
Kun on vuosikausia lukenut jonkun ihmisen ajatuksia tietää, ettei välttämättä kaikista asioista ole ollenkaan samaa mieltä, mutta siltikin tuntee jotain yhteyttä, sielunsiskoutta/ -veljeyttä. Mikä kertoo ajetuista kilometreistä: kaikkien kanssa ei voi olla kaikesta samaa mieltä, mutta se ei estä olemasta kuitenkaan ystäviä.
Olen tavannut naamasta naamaan muutaman blogini lukijan kanssa ja jokainen näistä tapaamiskerroista on tuottanut minulle suurta iloa, tavalla tai toisella. Olen siis pelkästään täällä B-staniassa pyöriskellessäni onnistunut tuottamaan iloa itselleni uusien tuttavuuksien merkeissä, mikä ei ole pieni saavutus ollenkaan. Ja sitten on muutama sellainen, jotka tuntee sielunhenkilöiksi, vaikkei tavattu ollakaan. Joskus pelkät sanat riittävät sen kertomaan. (Kiitos, sähköpostin keksijälle!)
Eniten ehkä äimistyttää kuitenkin se, että näitä meikäläisen pienten ympyröiden beigejä tarinoita luetaan jossain tuhansien kilometrien päässä, missä elämä on värikästä ja eksoottista. Sitä on vaikea tällaisen keskivertonaisen ymmärtää, miksi.
Tästä päivästä on ennakkotietojen mukaan tulossa mukava.
JälkiMärinät:
Pienimmältä tuli kulmakarvoja nostattavia tekstiviestejä tuossa hieman ennen puoltayötä, kun laitoin oman hyvän yön -viestini hänelle: siellä itärajan tuntumassa, peltoaukeiden ympäröimän mökin nurkissa hiippailee kuulemma villipossuja, jotka murisevat.
Käskin pitää mekkalaa, jos menevät yöllä ulkohuussiin. Mielenkiinnolla odotan raporttia yön kulusta.
perjantai 25. maaliskuuta 2016
pääsiäisihminen
Kävin kirkonmäellä pitkäperjantain messussa.
Pitkäperjantain liturginen väri on musta, jolloin alttarikin on peitetty mustalla vaatteella. Ehtoollista ei vietetä eikä urkujakaan soiteta, vaikka muutama virsi lauletaankin. Messu on niukka ja antaa siten tilaa omille ajatuksille.
Pappi puhui armosta. Siitä minäkin olen tässä viikon aikana puhunut. Suu vaahdossa, näppis sauhuten.
Miksi on helpompi antaa anteeksi ja armoa toiselle kuin itselleen ? Ehkä se on ikäkysymys, koska meikäläinen on alkanut oppia sitä taitoa: itsensä armahtamista. Kai sitä on tullut jo niin vanhaksi, että tietää kokemuksesta, että kaikki tekevät virheitä eikä kukaan ole täydellinen. Ja koska elämää ei voi aloittaa alusta, kun on tullut 'stiplu', pitää oppia antamaan anteeksi itselleen. Muuten taakasta tulee liian raskas kantaa ja sen alle voi jopa musertua.
Virheistään olisi tietysti suotavaa oppia, muttei sekään aina ole itsestään selvää, että niin käy. Ihminen unohtaa. Tai sitten ei vain voi vastustaa kiusausta. Mutta se on juuri sitä: inhimillistä. Ja jos pyrkimys kuitenkin noin pääsääntöisesti on välttää pahoja tekoja, niin silloin on ansainnut armon ja anteeksiannon. Vaikka joskus hairahtuisikin kapealta tieltä.
Asiaan liittyen. Mun mielestä on jotenkin hassua, että Isä meidän -rukouksessa sanotaan Jumalalle, että "äläkä saata meitä kiusaukseen". Miksi Jumala sellaista haluaisi tehdä meille ? Eikö se olekaan sen kuuman paikan isäntä, joka niitä kiusauksia tiellemme heittää ? Vai koetteleeko Jumala meitä, heikkoja luotujaan ?
Onneksi Hän armahtaa, vaikka emme voisikaan kiusauksia vastustaa. Mikset siis sinäkin armahtaisi itsesi.
***
Kävelin kirkolta kotiin entisen kuorokaverini kanssa. Juteltiin mukavia ja tulimme siihen tulokseen, että taidamme molemmat olla enemmän pääsiäis- kuin jouluihmisiä. Joulussa on kaikkea liikaa. Pääsiäisessä sitä on sopivasti.
JälkiMärinät:
Mä voin sieluni silmin nähdä (ja salaa sitä itsekseni hihitellä), kuinka jotkut teistä lukijoista suorastaan kiemurtelevat vaivaantuneina, kun tällaisia kirjoittelen. Annan sellaisen kerettiläisyyden anteeksi, koska Armo.
Pitkäperjantain liturginen väri on musta, jolloin alttarikin on peitetty mustalla vaatteella. Ehtoollista ei vietetä eikä urkujakaan soiteta, vaikka muutama virsi lauletaankin. Messu on niukka ja antaa siten tilaa omille ajatuksille.
Pappi puhui armosta. Siitä minäkin olen tässä viikon aikana puhunut. Suu vaahdossa, näppis sauhuten.
Miksi on helpompi antaa anteeksi ja armoa toiselle kuin itselleen ? Ehkä se on ikäkysymys, koska meikäläinen on alkanut oppia sitä taitoa: itsensä armahtamista. Kai sitä on tullut jo niin vanhaksi, että tietää kokemuksesta, että kaikki tekevät virheitä eikä kukaan ole täydellinen. Ja koska elämää ei voi aloittaa alusta, kun on tullut 'stiplu', pitää oppia antamaan anteeksi itselleen. Muuten taakasta tulee liian raskas kantaa ja sen alle voi jopa musertua.
Virheistään olisi tietysti suotavaa oppia, muttei sekään aina ole itsestään selvää, että niin käy. Ihminen unohtaa. Tai sitten ei vain voi vastustaa kiusausta. Mutta se on juuri sitä: inhimillistä. Ja jos pyrkimys kuitenkin noin pääsääntöisesti on välttää pahoja tekoja, niin silloin on ansainnut armon ja anteeksiannon. Vaikka joskus hairahtuisikin kapealta tieltä.
Asiaan liittyen. Mun mielestä on jotenkin hassua, että Isä meidän -rukouksessa sanotaan Jumalalle, että "äläkä saata meitä kiusaukseen". Miksi Jumala sellaista haluaisi tehdä meille ? Eikö se olekaan sen kuuman paikan isäntä, joka niitä kiusauksia tiellemme heittää ? Vai koetteleeko Jumala meitä, heikkoja luotujaan ?
Onneksi Hän armahtaa, vaikka emme voisikaan kiusauksia vastustaa. Mikset siis sinäkin armahtaisi itsesi.
***
Kävelin kirkolta kotiin entisen kuorokaverini kanssa. Juteltiin mukavia ja tulimme siihen tulokseen, että taidamme molemmat olla enemmän pääsiäis- kuin jouluihmisiä. Joulussa on kaikkea liikaa. Pääsiäisessä sitä on sopivasti.
JälkiMärinät:
Mä voin sieluni silmin nähdä (ja salaa sitä itsekseni hihitellä), kuinka jotkut teistä lukijoista suorastaan kiemurtelevat vaivaantuneina, kun tällaisia kirjoittelen. Annan sellaisen kerettiläisyyden anteeksi, koska Armo.
pitkäperjantai
Pitkäperjantain lisäksi viikkoon on kuulunut pitkämaanantai, pitkätiistai, pitkäkeskiviikko sekä suhtpitkätorstai. Ymmärtänette, mitä tarkoitan.
Mutta on siellä ollut kohokohtiakin aka valonpilkahduksia joukossa.
Töissä sain nuuhkia, pitää sylissä, antaa tuttipulloa sekä seurustella suht nuorten ihmisten kanssa. Jos se ei olisi silkkaa pähkähulluutta, voisin toivoa tulevani mummoksi per heti. Siksi toivonkin tulevani isotädiksi asap. Se on huomattavasti parempi ja kaikin puolin turvallisempi vaihtoehto.
'Simokin' tuli Taloon. Poiketen vuosikymmenien totutusta kaavasta, aloitin Käyttö- ja asennusohjeesta. (Mutta vain sen takia, ettei TM ollut konetta nostamassa paikoilleen, muuten olisin aloittanut perinteisesti Pääkytkimestä.) Kauniilta hän kyllä näyttää ja ohjeetkin on tehty kädetöntä pyykinpesijää ajatellen.
Ohjekirjasessa oli mm. ihan kuva siitä, että miesten housujen taskut tulee tyhjentää ennen pesua nenäliinoista, rahoista, avaimista, tupakansytyttimistä, tupakka-askeista ja oletettavasti nastoista. Kuva oli kovin pieni, joten tuosta viimeisestä artikkelista en ole ihan satavarma, mutta fiksuna naisena ymmärrän - kun kerran kuvakin sen kertoi -, että taskut on syytä kääntää ihan nurinniskoin, jotta varmasti tyhjenevät kaikesta Simoon kuulumattomasta. Paperiliittimet oli muuten mainittu ihan nimeltä. Hyvä niin.
Kuten kaikissa suhteissa, alkuihastuksen ja hämmenyksen jälkeen tulee niitä pomppuja. Niin meilläkin Simon kanssa. Tosin syy oli kolmannessa osapuolessa eli pesuaineessa, joka vaahtosi yli kaikkien odotusten, vaikka olin vähentänyt ohjeannostusta reilusti. Vaahtoa alkoi tursuta sille kuulumattomista paikoista, kun suoritin rummunpesuohjelmaa ennen käyttöönottoa. Tein paikon, pyöräytin huuhteluohjelman ja nyt olemme taas väleissä Simon kanssa. Hän on vaan niin hiljainen, että ihan vieressä pitää istua, jos haluaa seurata tekemisiään. No, ehkä siihenkin tottuu, ettei seinät tärise ja kristallikruunut kilise aina, kun pesukone alkaa lingota.
Mutta kaikenkaikkiaan luulen, että mä olen rakastunut.
Viikon ehdottomiin kohokohtiin kuului myös keskustelu erittäin mukavan ja charmantin - teeveestäkin tutun - herrasmiehen kanssa. En olisi minä, jos en olisi kokeillut, saanko häntä nauramaan. Sain. Jessss!
Samoin kohokohtia oli Musiikkitalon torstaisarjan konsertti - yllätys, yllätys - torstaina.
Minulla on ilo ja kunnia omistaa sisar, jonka kautta olen tutustunut hänen ystäväänsä, joka lahjoitti oman torstaisarjan lippunsa minulle, kun ei itse päässyt paikalle. Aikaisemminhan olen 'tuurannut' Siskoa mainitun ystävänsä seurassa. Tällaiset yllätykset lämmittävät sydäntäni kovasti. Ensinnäkin siksi, että saan täydellisen musiikkinautinnon ja toiseksi siksi, että joku on halunnut ilahduttaa nimenomaan juuri minua sillä musiikkielämyksellä.
Torstai-illan ohjelmaan kuului siis Aleksandr Borodinin Polovetsialaiset tanssit, Sergei Rahmaninovin Kevät sekä Pjotr Tšaikovskin Sarja orkesterille nro 3. Bolšoi-teatterin ylikapellimestari Tugan Sohijev - kerrassaan mainio tyyppi ! - johti RSO:a ja Musiikkitalon Kuoroa.
Joku voisi ajatella, että kammottavampaa kidutusta ei olisi olemassakaan kiirastorstain ratoksi, mutta meikäläinen liiteli taivaissa. Ja kun Garry Magee alkoi laulaa, niin... No, mä nyt olenkin tosi helppo nakki, mitä tulee ristiverisiin baritoneihin.
Pääsiäisloman kunniaksi Pienin lähti aamulla kaverinsa perheen kanssa kauas itäiseen Suomeen, n. 400 kilometrin päähän emostaan. Toivottavasti lomamatkansa on mukava, hän on sen ansainnut, kun reippaana suoriutui jalkaoperaatiostaan. Ja kun tikitkin sopivasti juuri eilen irtosivat, ei niitäkään tarvitse enää varoa. Jalkaa tosin vielä vähän, mutta tuskin nyt maratonille sentään siellä säntäävät.
TM taas lähti isänsä kanssa Kesäpaikalle, mutta vain yhdeksi yöksi. Isommalla on puolestaan tiedossa raivokasta siivoamista sekä Talossa että Anoppilassa. Vanhojenristeily on jo kolmen viikon päästä ja matkakassa kumisee tyhjyyttään, joten Anopin kevätsiivous hoituu nyt sitten Isomman toimesta kuntoon tässä pääsiäisen aikana.
Sunnuntaina sitten kokoontuu kynnelle kykenevä suku Siskon luo pääsiäisaterian viettoon. Kokoonpano on perinteinen muutamia puuttuvia poikkeuksia lukuunottamatta, mutta varmasti siltikin tarvitaan ruokapöytään jatkopalaa. Mukavaa yhdessäoloa on siis tiedossa silloin.
Meikäläinen tasoittelee hermojaan rankan ja hieman flunssaisen viikon jälkeen pesemällä pyykkiä sekä käymällä rauhoittumassa kirkonmäellä. Eiköhän se pääsiäinen niillä koordinaateilla saada tänäkin vuonna pulkkaan.
Oikein hyvää pääsiäistä kaikille lukijoilleni.
JälkiMärinät:
Viikolla tuli myös keskusteltua EY:n kanssa. Annoin toivottavasti hyviä, mutta aivan varmasti myös huonoja neuvoja. Onneksi hän on fiksu ja taatusti osaa erottaa jyvät akanoista. Rakas ystävä.
Mutta on siellä ollut kohokohtiakin aka valonpilkahduksia joukossa.
Töissä sain nuuhkia, pitää sylissä, antaa tuttipulloa sekä seurustella suht nuorten ihmisten kanssa. Jos se ei olisi silkkaa pähkähulluutta, voisin toivoa tulevani mummoksi per heti. Siksi toivonkin tulevani isotädiksi asap. Se on huomattavasti parempi ja kaikin puolin turvallisempi vaihtoehto.
'Simokin' tuli Taloon. Poiketen vuosikymmenien totutusta kaavasta, aloitin Käyttö- ja asennusohjeesta. (Mutta vain sen takia, ettei TM ollut konetta nostamassa paikoilleen, muuten olisin aloittanut perinteisesti Pääkytkimestä.) Kauniilta hän kyllä näyttää ja ohjeetkin on tehty kädetöntä pyykinpesijää ajatellen.
Ohjekirjasessa oli mm. ihan kuva siitä, että miesten housujen taskut tulee tyhjentää ennen pesua nenäliinoista, rahoista, avaimista, tupakansytyttimistä, tupakka-askeista ja oletettavasti nastoista. Kuva oli kovin pieni, joten tuosta viimeisestä artikkelista en ole ihan satavarma, mutta fiksuna naisena ymmärrän - kun kerran kuvakin sen kertoi -, että taskut on syytä kääntää ihan nurinniskoin, jotta varmasti tyhjenevät kaikesta Simoon kuulumattomasta. Paperiliittimet oli muuten mainittu ihan nimeltä. Hyvä niin.
Kuten kaikissa suhteissa, alkuihastuksen ja hämmenyksen jälkeen tulee niitä pomppuja. Niin meilläkin Simon kanssa. Tosin syy oli kolmannessa osapuolessa eli pesuaineessa, joka vaahtosi yli kaikkien odotusten, vaikka olin vähentänyt ohjeannostusta reilusti. Vaahtoa alkoi tursuta sille kuulumattomista paikoista, kun suoritin rummunpesuohjelmaa ennen käyttöönottoa. Tein paikon, pyöräytin huuhteluohjelman ja nyt olemme taas väleissä Simon kanssa. Hän on vaan niin hiljainen, että ihan vieressä pitää istua, jos haluaa seurata tekemisiään. No, ehkä siihenkin tottuu, ettei seinät tärise ja kristallikruunut kilise aina, kun pesukone alkaa lingota.
Mutta kaikenkaikkiaan luulen, että mä olen rakastunut.
Viikon ehdottomiin kohokohtiin kuului myös keskustelu erittäin mukavan ja charmantin - teeveestäkin tutun - herrasmiehen kanssa. En olisi minä, jos en olisi kokeillut, saanko häntä nauramaan. Sain. Jessss!
Samoin kohokohtia oli Musiikkitalon torstaisarjan konsertti - yllätys, yllätys - torstaina.
Minulla on ilo ja kunnia omistaa sisar, jonka kautta olen tutustunut hänen ystäväänsä, joka lahjoitti oman torstaisarjan lippunsa minulle, kun ei itse päässyt paikalle. Aikaisemminhan olen 'tuurannut' Siskoa mainitun ystävänsä seurassa. Tällaiset yllätykset lämmittävät sydäntäni kovasti. Ensinnäkin siksi, että saan täydellisen musiikkinautinnon ja toiseksi siksi, että joku on halunnut ilahduttaa nimenomaan juuri minua sillä musiikkielämyksellä.
Torstai-illan ohjelmaan kuului siis Aleksandr Borodinin Polovetsialaiset tanssit, Sergei Rahmaninovin Kevät sekä Pjotr Tšaikovskin Sarja orkesterille nro 3. Bolšoi-teatterin ylikapellimestari Tugan Sohijev - kerrassaan mainio tyyppi ! - johti RSO:a ja Musiikkitalon Kuoroa.
Joku voisi ajatella, että kammottavampaa kidutusta ei olisi olemassakaan kiirastorstain ratoksi, mutta meikäläinen liiteli taivaissa. Ja kun Garry Magee alkoi laulaa, niin... No, mä nyt olenkin tosi helppo nakki, mitä tulee ristiverisiin baritoneihin.
Pääsiäisloman kunniaksi Pienin lähti aamulla kaverinsa perheen kanssa kauas itäiseen Suomeen, n. 400 kilometrin päähän emostaan. Toivottavasti lomamatkansa on mukava, hän on sen ansainnut, kun reippaana suoriutui jalkaoperaatiostaan. Ja kun tikitkin sopivasti juuri eilen irtosivat, ei niitäkään tarvitse enää varoa. Jalkaa tosin vielä vähän, mutta tuskin nyt maratonille sentään siellä säntäävät.
TM taas lähti isänsä kanssa Kesäpaikalle, mutta vain yhdeksi yöksi. Isommalla on puolestaan tiedossa raivokasta siivoamista sekä Talossa että Anoppilassa. Vanhojenristeily on jo kolmen viikon päästä ja matkakassa kumisee tyhjyyttään, joten Anopin kevätsiivous hoituu nyt sitten Isomman toimesta kuntoon tässä pääsiäisen aikana.
Sunnuntaina sitten kokoontuu kynnelle kykenevä suku Siskon luo pääsiäisaterian viettoon. Kokoonpano on perinteinen muutamia puuttuvia poikkeuksia lukuunottamatta, mutta varmasti siltikin tarvitaan ruokapöytään jatkopalaa. Mukavaa yhdessäoloa on siis tiedossa silloin.
Meikäläinen tasoittelee hermojaan rankan ja hieman flunssaisen viikon jälkeen pesemällä pyykkiä sekä käymällä rauhoittumassa kirkonmäellä. Eiköhän se pääsiäinen niillä koordinaateilla saada tänäkin vuonna pulkkaan.
Oikein hyvää pääsiäistä kaikille lukijoilleni.
JälkiMärinät:
Viikolla tuli myös keskusteltua EY:n kanssa. Annoin toivottavasti hyviä, mutta aivan varmasti myös huonoja neuvoja. Onneksi hän on fiksu ja taatusti osaa erottaa jyvät akanoista. Rakas ystävä.
sunnuntai 20. maaliskuuta 2016
ohuiden vitutusten päivä
Niitä on ollut useampia huolimatta aurinkoisesta palmusunnuntaista. Ja kahdesta söpöstä virpojavelhosta.
Vaikka pieniähän nämä meikäläisen vitutukset ovat maailman tai elämän mittakaavassa. Jopa meikäläisen pienen elämän, mutta siltikin pääsivät hiipimään korvien väliin.
Josta syystä jäi sitten muutama homma tekemättä, joita olin tälle päivälle suunnitellut. Ei vaan riittänyt energia eikä mielenkiintokaan enää sen jälkeen yhtään mihinkään.
Mistä näitä päiviä oikein tulee ??
JälkiMärinät:
Vastaus saattaa hyvinkin olla, jotta "pilleripurkista". Tai sitten ei.
Vaikka pieniähän nämä meikäläisen vitutukset ovat maailman tai elämän mittakaavassa. Jopa meikäläisen pienen elämän, mutta siltikin pääsivät hiipimään korvien väliin.
Josta syystä jäi sitten muutama homma tekemättä, joita olin tälle päivälle suunnitellut. Ei vaan riittänyt energia eikä mielenkiintokaan enää sen jälkeen yhtään mihinkään.
Mistä näitä päiviä oikein tulee ??
JälkiMärinät:
Vastaus saattaa hyvinkin olla, jotta "pilleripurkista". Tai sitten ei.
lauantai 19. maaliskuuta 2016
lusikka känsäiseen käpälään
Otsikolla viittaan (o/) tietystikin siihen, että piti lopettaa se pullikointi kohtaloa vastaan ja myöntää karu tosiasia: rakas Upo Pesuk-arhu on tullut elinkaarensa päähän. Al Zheimeriksi luokkittelisin tautinsa, koskapa välillä toimi aivan moitteettomasti ja jo seuraavassa hetkessä unohti tyystin, mitä oli tekemässä ja missä vaiheessa menossa.
Juu, ei sellaista kestä hormonipillereitä napsiva keskiäkäinen nainen kovin kauaa. Sanotaan sellaisen kuukauden ja sitten meni heemo. Vaikka tarkkaan ottaen se meni kyllä TM:llä. Minähän annan aina ja kaikille vielä sen kolmannenkin...toista mahdollisuuden.
Tänään iltapäivällä kuitenkin TM virkistyneenä Kaisa Mäkäräisen maailmancupin voitosta päätti, että nyt lähdetään pesukonekaupoille. Nyt eikä viidestoista päivä eikä siinäkään auttanut potkiskella tutkainta vastaan. Suunnistimme siis naapurikaupungin puolelle kodinkonekaupoille.
Ensimmäisestä liikkeestä ei löytynyt yhtään mitään. Siellä oli remonttimyynti ollut nähtävästi käynnissä jo jonkin aikaa ja halli kumisi tyhjyyttään. Toisessa liikkeessä valintaa olikin sitten melkein liiankin kanssa. Onneksi olin tehnyt jo hieman etukäteistutkimuksia ja päätynyt kahteen merkkiin - Miele tai Siemens -, joten ihan alusta ei tarvinnut vertailua aloittaa.
Siinä koneita tutkiessamme paikalle pölähti miesmyyjä. Yleensä karsastan myyjiä ja heidän myyntipuheitaan, mutta tässä tyypissä oli jotain sellaista, joka miellytti meikäläistä heti, kunhan tyyppi oli ensin tajunnut, että MINÄ olen se, joka ostopäätöksen tekee. Tosin senkin piti TM:n hänelle ihan suoraan sanoa. Jännä juttu muuten, että oli kyse sitten vaikka kestoterveyssiteiden pesulaitteesta, niin miehille sitä yritetään myydä ja teknisiä tietoja kertoa. Niin nytkin, vaikka TM:n silmien ilme oli sellainen, että mikään kerrotuista tiedoista ei edes hipaissut ymmärrys -osaa aivoissa.
Joka tapauksessa myyjä oli hyvä tyyppinä ja osasi kertoa minulle juuri ne tiedot - kuin apteekin hyllyltä -, joilla oli ostopäätökseni kannalta eniten merkitystä. Lisäksi ei edes yrittänyt myydä mitään megakallista laitetta, vaan totesi, että "isommalla rahalla sä saat enemmän automaattisia toimintoja, joilla sä et tee yhtään mitään". Niin samaa mieltä! Kuin siitäkin, että "voithan sä tehdä vertailuja näiden laitteiden välillä, mutta sä tuut siinä vain hulluksi".
Eli lopulta ostopäätös oli melko vaivaton, kun merkistä olin jo päättänyt, kiitos myyjän. Tonnilla saatiin Saksassa tehty kone, joka tuodaan meille kotiin ja samaan hintaan vievät vielä vanhan masiinan pois. Itse 'Simo' olisi maksanut tuon tonnin, mutta TM ei periaatteesta maksa koskaan sitä, mitä hintalapussa lukee ja siksi kinusi tuon kuljetuksen sekä jonkun ylimääräisen venttiilin samaan hintaan. Ihailen taitoaan vilpittömästi, mutta siltikin joudun aina kääntämään sille tilanteelle selän. En vain ole tinkijätyyppiä yhtään tippaa.
Pääsiäinen meneekin sitten mukavasti käyttöohjeita lukien ja Simoon tutustuen. Toivon meille lämmintä, läheistä ja ennen kaikkea kauan toimivaa mutkatonta suhdetta.
JälkiMärinät:
Kotona suoritettiin sitten verkkopankissa tulonsiirtoa, kun TM miehisenä miehenä reteesti koneen kaupan kassalla maksoi. Kysyin, paljonko siitä haluaa minun maksavan, sillä minunhan Simo tulee jatkossa olemaan. Yksinoikeudella.
Puolet hinnasta riitti, yllättäen. Vaikka toisaalta... Maksoinhan minäkin Masasta puolet ja se on sentään ihan paperillakin TM:n ikioma.
***
Jos joku epäilee, että olen aikoinani reputtanut tavutuskokeen, niin on väärässä. Talossa ei saa mainita k-arhun nimeä, koska Pienin oli aikoinaan sitä mieltä, että se manaa mesikämmenen ilmestymään öiseen aikaan sängyn alle pelottelemaan pieniä. Kummitätinsä oli tikahtua nauruun, kun kuuli, miksi k-arhu on meillä k-arhu.
Juu, ei sellaista kestä hormonipillereitä napsiva keskiäkäinen nainen kovin kauaa. Sanotaan sellaisen kuukauden ja sitten meni heemo. Vaikka tarkkaan ottaen se meni kyllä TM:llä. Minähän annan aina ja kaikille vielä sen kolmannenkin...toista mahdollisuuden.
Tänään iltapäivällä kuitenkin TM virkistyneenä Kaisa Mäkäräisen maailmancupin voitosta päätti, että nyt lähdetään pesukonekaupoille. Nyt eikä viidestoista päivä eikä siinäkään auttanut potkiskella tutkainta vastaan. Suunnistimme siis naapurikaupungin puolelle kodinkonekaupoille.
Ensimmäisestä liikkeestä ei löytynyt yhtään mitään. Siellä oli remonttimyynti ollut nähtävästi käynnissä jo jonkin aikaa ja halli kumisi tyhjyyttään. Toisessa liikkeessä valintaa olikin sitten melkein liiankin kanssa. Onneksi olin tehnyt jo hieman etukäteistutkimuksia ja päätynyt kahteen merkkiin - Miele tai Siemens -, joten ihan alusta ei tarvinnut vertailua aloittaa.
Siinä koneita tutkiessamme paikalle pölähti miesmyyjä. Yleensä karsastan myyjiä ja heidän myyntipuheitaan, mutta tässä tyypissä oli jotain sellaista, joka miellytti meikäläistä heti, kunhan tyyppi oli ensin tajunnut, että MINÄ olen se, joka ostopäätöksen tekee. Tosin senkin piti TM:n hänelle ihan suoraan sanoa. Jännä juttu muuten, että oli kyse sitten vaikka kestoterveyssiteiden pesulaitteesta, niin miehille sitä yritetään myydä ja teknisiä tietoja kertoa. Niin nytkin, vaikka TM:n silmien ilme oli sellainen, että mikään kerrotuista tiedoista ei edes hipaissut ymmärrys -osaa aivoissa.
Joka tapauksessa myyjä oli hyvä tyyppinä ja osasi kertoa minulle juuri ne tiedot - kuin apteekin hyllyltä -, joilla oli ostopäätökseni kannalta eniten merkitystä. Lisäksi ei edes yrittänyt myydä mitään megakallista laitetta, vaan totesi, että "isommalla rahalla sä saat enemmän automaattisia toimintoja, joilla sä et tee yhtään mitään". Niin samaa mieltä! Kuin siitäkin, että "voithan sä tehdä vertailuja näiden laitteiden välillä, mutta sä tuut siinä vain hulluksi".
Eli lopulta ostopäätös oli melko vaivaton, kun merkistä olin jo päättänyt, kiitos myyjän. Tonnilla saatiin Saksassa tehty kone, joka tuodaan meille kotiin ja samaan hintaan vievät vielä vanhan masiinan pois. Itse 'Simo' olisi maksanut tuon tonnin, mutta TM ei periaatteesta maksa koskaan sitä, mitä hintalapussa lukee ja siksi kinusi tuon kuljetuksen sekä jonkun ylimääräisen venttiilin samaan hintaan. Ihailen taitoaan vilpittömästi, mutta siltikin joudun aina kääntämään sille tilanteelle selän. En vain ole tinkijätyyppiä yhtään tippaa.
Pääsiäinen meneekin sitten mukavasti käyttöohjeita lukien ja Simoon tutustuen. Toivon meille lämmintä, läheistä ja ennen kaikkea kauan toimivaa mutkatonta suhdetta.
JälkiMärinät:
Kotona suoritettiin sitten verkkopankissa tulonsiirtoa, kun TM miehisenä miehenä reteesti koneen kaupan kassalla maksoi. Kysyin, paljonko siitä haluaa minun maksavan, sillä minunhan Simo tulee jatkossa olemaan. Yksinoikeudella.
Puolet hinnasta riitti, yllättäen. Vaikka toisaalta... Maksoinhan minäkin Masasta puolet ja se on sentään ihan paperillakin TM:n ikioma.
***
Jos joku epäilee, että olen aikoinani reputtanut tavutuskokeen, niin on väärässä. Talossa ei saa mainita k-arhun nimeä, koska Pienin oli aikoinaan sitä mieltä, että se manaa mesikämmenen ilmestymään öiseen aikaan sängyn alle pelottelemaan pieniä. Kummitätinsä oli tikahtua nauruun, kun kuuli, miksi k-arhu on meillä k-arhu.
perjantai 18. maaliskuuta 2016
mieli ja kuvitus
Mistä tietää perjantaina iltapäivällä, että työviikko on ollut puuhakas ? Siitä, että pienimmätkin jutut naurattavat ihan hysteerisesti.
Tämän työviikon piste oli eräs postitoimipaikka Suomessa. On niitä toki hassuja ja hauskoja paikkoja muitakin ihan pilvin pimein, mutta tämän nimenomaisen kohdalla mielikuvitukseni räjäytti potin. Laitoinkin viestiä työkaverille:
"Moi! Haluisitsä asua kulhossa ?"
Juu, postinumero 80910 vie terveiset Kulhoon.
Nauratti ihan hervottomasti ja niin oli naurattanut työkaveriakin. Nauruun päättynyt työviikko ei ehkä sittenkään ole niitä pahimpia.
Tämän työviikon piste oli eräs postitoimipaikka Suomessa. On niitä toki hassuja ja hauskoja paikkoja muitakin ihan pilvin pimein, mutta tämän nimenomaisen kohdalla mielikuvitukseni räjäytti potin. Laitoinkin viestiä työkaverille:
"Moi! Haluisitsä asua kulhossa ?"
Juu, postinumero 80910 vie terveiset Kulhoon.
Nauratti ihan hervottomasti ja niin oli naurattanut työkaveriakin. Nauruun päättynyt työviikko ei ehkä sittenkään ole niitä pahimpia.
ja kevään jälkeen tuli talvi
Minulle kävi kuin Bambille leffassa, kun aamulla avasin sälekaihtimet. Talvi oli tullut. Isosti ja yllättäen.
Ja juuri kun eilen oikein ihailin, miten hienosti lumet ovat sulaneet teiltä ja teiden vieruksilta. Meidän terassikin oli jo ihan lumeton. Niin, oli. Nyt sillä on monen sentin kerros lunta. No, aika höttöiseltä näyttää, joten ei se siinä kauaa kestä, jos yhtään lämpimän puolelle kääntyy, mutta luonto näyttää kyllä tosi oudolta. Talviselta. Siinä on taas sitikani ihmeissään, kun sekin taatusti odotti jo kevään ja kesän tuloa yhtä innokkaasti kuin minäkin.
Olin eilen tapaamassa entistä työkaveria melkein 20 vuoden takaa. Viimeksi tavattiin vuosi sitten, mutta tämä kulunut vuosi on ollut sen verran hektinen molemmilla, ettei jutunjuuresta ollut pulaa. Vaikka eipä ole koskaan muulloinkaan ollut. Viisi tunti meni yhdessä hujauksessa ja siihen sisältyi paljon puhetta ja melkein enemmän naurua.
Jaettiin siinä etanoiden palanpainikkeena pullo punaviiniä. Hyvää oli, mutta hyvin olen myös onnistunut vierottamaan itseni alkoholista: yö oli levoton eikä aamun olo ollut paras mahdollinen ollenkaan, vaikka olin ennen nukkumaan menoa juonut paljon vettä. Onneksi on perjantai.
JälkiMärinät:
Isommalla oli alkuviikosta kurkku kipeä. Nyt se kipu on siirtynyt meikäläisen kurkkuun. Toivottavasti menee yhtä nopeasti ohi kuin Isommallakin. Inhaa.
Ja juuri kun eilen oikein ihailin, miten hienosti lumet ovat sulaneet teiltä ja teiden vieruksilta. Meidän terassikin oli jo ihan lumeton. Niin, oli. Nyt sillä on monen sentin kerros lunta. No, aika höttöiseltä näyttää, joten ei se siinä kauaa kestä, jos yhtään lämpimän puolelle kääntyy, mutta luonto näyttää kyllä tosi oudolta. Talviselta. Siinä on taas sitikani ihmeissään, kun sekin taatusti odotti jo kevään ja kesän tuloa yhtä innokkaasti kuin minäkin.
Olin eilen tapaamassa entistä työkaveria melkein 20 vuoden takaa. Viimeksi tavattiin vuosi sitten, mutta tämä kulunut vuosi on ollut sen verran hektinen molemmilla, ettei jutunjuuresta ollut pulaa. Vaikka eipä ole koskaan muulloinkaan ollut. Viisi tunti meni yhdessä hujauksessa ja siihen sisältyi paljon puhetta ja melkein enemmän naurua.
Jaettiin siinä etanoiden palanpainikkeena pullo punaviiniä. Hyvää oli, mutta hyvin olen myös onnistunut vierottamaan itseni alkoholista: yö oli levoton eikä aamun olo ollut paras mahdollinen ollenkaan, vaikka olin ennen nukkumaan menoa juonut paljon vettä. Onneksi on perjantai.
JälkiMärinät:
Isommalla oli alkuviikosta kurkku kipeä. Nyt se kipu on siirtynyt meikäläisen kurkkuun. Toivottavasti menee yhtä nopeasti ohi kuin Isommallakin. Inhaa.
maanantai 14. maaliskuuta 2016
rehellisyys maan perii
Isompi keittiöstä mairealla äänellä: "Äiti-ii..."
mä: "Noh?"
Isompi: "Leikkaa mulle kurkkua."
mä: "Täh ?!"
Isompi: "Leikkaa mulle kurkkua leivän päälle."
mä: "Ai, miksi mä ? Mikset sä voi itse leikata ?"
Isompi: "No, kun mä oon niin LAISKA !!"
Ai, no siinä tapauksessa.
JälkiMärinät:
Isompi: "Loppu viikosta tulee taas kylmää. Ihan suolesta tällanen."
Enpä voi väittää vastaankaan.
mä: "Noh?"
Isompi: "Leikkaa mulle kurkkua."
mä: "Täh ?!"
Isompi: "Leikkaa mulle kurkkua leivän päälle."
mä: "Ai, miksi mä ? Mikset sä voi itse leikata ?"
Isompi: "No, kun mä oon niin LAISKA !!"
Ai, no siinä tapauksessa.
JälkiMärinät:
Isompi: "Loppu viikosta tulee taas kylmää. Ihan suolesta tällanen."
Enpä voi väittää vastaankaan.
sunnuntai 13. maaliskuuta 2016
oman elämänsä Ansku
Eletään taas niitä aikoja, kun tuntuu, että kaikki potuttaa. Pienimmistäkin harmeista kasvaa suhteettoman suuria katastrofeja. Siis korvien välissä, ei elävässä elämässä. Tekisi mieli ruikuttaa, natista ja kitistä tästä, tuosta ja siitä, mutta... Äh, liiaksi vaivaa. Ja lisäksi älytöntäkin.
Tokihan vaikka jokaiselle vuoden päivälle voisi keksiä sen oman valituksenaiheensa, mutta mitä hyötyä siitä olisi. Ei ainakaan olo parantuisi, päinvastoin.
Joo, mulla on oikeus mun omiin tunteisiin, ei siinä mitään, selvähän se. Mutta kannattaisi ehkä joskus pysähtyä miettimään, onko niissä tunteissa mitään järkeä. Että voisko niille tunteille sanoa, että "hei kamoon, nyt vähän jäitä hattuun", jotta ne rauhoittuisivat. Tunteitakin meinaan pystyy pitämään aisoissa, emmehän me ole enää mitään 5-vuotiaita, jotka eivät osaa pidätellä, vaan purskauttavat kaiken sellaisenaan ulos systeemeistään muiden niskaan. Tosin välillä tuntuu, että osalla porukoista on jäänyt se kehitysvaihe kokonaan käymättä läpi tai sitten he ovat vain reputtaneet loppukokeessa.
Joskus on kyllä hyvä vähän selvitellä niitä omia huolenaiheita. Että ovatko ne ihan oikeita huolia ja murheita. Osa varmasti on, mutta osa taatusti ei ole. Ja jos sillä hetkellä ei niitä Oikeita Murheita ole olemassa, niin voisiko sitten jättää niistä Ei-Oikeista Murheista ruikuttamisen vaikka väliin. Voisi.
Välillä mua ärsyttää se, kun sanotaan, että jokaisen murheet ovat yhtä merkittäviä. Eivät kyllä ole. Murheitakin on niin laidasta laitaan, että eroja löytyy kyllä eivätkä ne todellakaan ole tasavertaisia keskenään. Sitä voi jokainen ihan testata omassakin päässään omien murheittensa kanssa. Eli jos on rysäyttänyt autonsa päin puuta, ei tasan tarkkaan siinä rytäkässä syntynyt sukkarikko tunnu missään, vaikka jossain toisessa tilanteessa - esim. Oscar -gaalan punaisella matolla - se voisi vituttaa ihan armottomasti.
Niin. Murheilla on eroja. Minun murheeni ovat pieniä ja suorastaan naurettavia joidenkin toisten ihmisten murheisiin nähden ja heidän murheensa puolestaan ovat, jos eivät nyt pieniä, niin kuitenkin siedettäviä jonkun toisen murheisiin verraten. Sen oman murheensa vakavuuden voi testata asettumalla sen toisen asemaan. Jos siihen kykenee. Että miltähän minusta tuntuisi, jos kynsimurtuman - tai vaikka rannemurtuman, jos se nyt kuulostaa paremmalta - sijaan minulla olisikin naapurin pääkallon murtuma.
Ihmiset, jotka osaavat pistää omat murheensa oikeisiin mittasuhteisiin, ovat niitä tämän elämän tosi onnellisia ja tyytyväisiä. He elävät positiivisessa mielialassa ja heillä asiat aina järjestyvät sen kaaoksenkin jälkeen. Kunpa olisinkin yksi heistä.
JälkiMärinät:
Jos joku ei hiffannut tekstistä, niin kirjoitin siinä itsestäni, en kenestäkään toisesta. Tosin, jos tuntui siltä, että tarkoitin juuri Sinua, niin silloin saattaa omatunnollasi olla sormensa pelissä.
Henk.koht. meikäläistä ei puristele yhtään, mitä toiset ihmiset murehtivat ja onko niissä murheissa järkeä vai ei. Itse haluaisin vain vimmatusti päästä eroon siitä turhien 'murheiden' vatvomisesta. Se syö ihmisestä loputkin energiat eikä ainakaan meikäläisellä ole mitään vara-akkua vaihtaa, jos tämä nykyinen tyhjenee kasaan.
Tokihan vaikka jokaiselle vuoden päivälle voisi keksiä sen oman valituksenaiheensa, mutta mitä hyötyä siitä olisi. Ei ainakaan olo parantuisi, päinvastoin.
Joo, mulla on oikeus mun omiin tunteisiin, ei siinä mitään, selvähän se. Mutta kannattaisi ehkä joskus pysähtyä miettimään, onko niissä tunteissa mitään järkeä. Että voisko niille tunteille sanoa, että "hei kamoon, nyt vähän jäitä hattuun", jotta ne rauhoittuisivat. Tunteitakin meinaan pystyy pitämään aisoissa, emmehän me ole enää mitään 5-vuotiaita, jotka eivät osaa pidätellä, vaan purskauttavat kaiken sellaisenaan ulos systeemeistään muiden niskaan. Tosin välillä tuntuu, että osalla porukoista on jäänyt se kehitysvaihe kokonaan käymättä läpi tai sitten he ovat vain reputtaneet loppukokeessa.
Joskus on kyllä hyvä vähän selvitellä niitä omia huolenaiheita. Että ovatko ne ihan oikeita huolia ja murheita. Osa varmasti on, mutta osa taatusti ei ole. Ja jos sillä hetkellä ei niitä Oikeita Murheita ole olemassa, niin voisiko sitten jättää niistä Ei-Oikeista Murheista ruikuttamisen vaikka väliin. Voisi.
Välillä mua ärsyttää se, kun sanotaan, että jokaisen murheet ovat yhtä merkittäviä. Eivät kyllä ole. Murheitakin on niin laidasta laitaan, että eroja löytyy kyllä eivätkä ne todellakaan ole tasavertaisia keskenään. Sitä voi jokainen ihan testata omassakin päässään omien murheittensa kanssa. Eli jos on rysäyttänyt autonsa päin puuta, ei tasan tarkkaan siinä rytäkässä syntynyt sukkarikko tunnu missään, vaikka jossain toisessa tilanteessa - esim. Oscar -gaalan punaisella matolla - se voisi vituttaa ihan armottomasti.
Niin. Murheilla on eroja. Minun murheeni ovat pieniä ja suorastaan naurettavia joidenkin toisten ihmisten murheisiin nähden ja heidän murheensa puolestaan ovat, jos eivät nyt pieniä, niin kuitenkin siedettäviä jonkun toisen murheisiin verraten. Sen oman murheensa vakavuuden voi testata asettumalla sen toisen asemaan. Jos siihen kykenee. Että miltähän minusta tuntuisi, jos kynsimurtuman - tai vaikka rannemurtuman, jos se nyt kuulostaa paremmalta - sijaan minulla olisikin naapurin pääkallon murtuma.
Ihmiset, jotka osaavat pistää omat murheensa oikeisiin mittasuhteisiin, ovat niitä tämän elämän tosi onnellisia ja tyytyväisiä. He elävät positiivisessa mielialassa ja heillä asiat aina järjestyvät sen kaaoksenkin jälkeen. Kunpa olisinkin yksi heistä.
JälkiMärinät:
Jos joku ei hiffannut tekstistä, niin kirjoitin siinä itsestäni, en kenestäkään toisesta. Tosin, jos tuntui siltä, että tarkoitin juuri Sinua, niin silloin saattaa omatunnollasi olla sormensa pelissä.
Henk.koht. meikäläistä ei puristele yhtään, mitä toiset ihmiset murehtivat ja onko niissä murheissa järkeä vai ei. Itse haluaisin vain vimmatusti päästä eroon siitä turhien 'murheiden' vatvomisesta. Se syö ihmisestä loputkin energiat eikä ainakaan meikäläisellä ole mitään vara-akkua vaihtaa, jos tämä nykyinen tyhjenee kasaan.
lauantai 12. maaliskuuta 2016
aurinkoa lahdessa
Olin kuskina Isommalle, kun hän meni valmentajan ominaisuudessa matsiin. Koska en jaksanut ajella edestakaisin, päätin tutustua jalkanaisena Itä-Helsingin helmeen, Aurinkolahteen.
Tänään alue oli todella nimensä mukainen: aurinko killotti pilveettömältä taivaalta eikä tuulikaan haitannut porukoita, jotka olivat kerääntyneet ulkoilemaan Aurinkolahden ympäristöön.
Tein reilun tunnin reippaan kävelylenkin rantabulevardilla, metsäalueella, rantakallioilla sekä aallonmurtajalla ja täytyy kyllä myöntää, että upeat ovat näkymät tällä Vuosaaren tuoreella asuinalueella. Talot ovat (vielä) kauniita ja alue muutenkin siisti. Lasitetuilta parvekkeilta on huikeat maisemat yli meren. Tosin huikeat taitavat olla asuntojen hinnatkin, uskoisin.
Mutta yksi asia ahdisti syntyperäistä nukkumalähiöläistä: ihmisten määrä.
Tuollaisella ahtaasti rakennetulla uudella asuinalueella pelkästään yhdessä korttelissa asuu taatusti enemmän ihmisiä kuin meidän koko kylällä! Järkyttävää! Tai siis kuka mistäkin tykkää. Minä olen selkeästi onnistunut vierottamaan itseni kerrostaloasumisesta lopullisesti näiden muutamien kymmenien vuosien aikana. Mutta yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Esim. Lapsuudenystävä puolestaan ei voisi kuvitellakaan asuvansa omakotitalossa edes tällä meidän umpirauhallisella ja -hiljaisella alueella, jossa naapureita sentään on ympärillä, saati sitten jossain 'korvessa'. Ei uskaltaisi.
Mjoo... Täällä onkin tosi pelottavaa, kun sitikani päivystää heti ulko-oven ulkopuolella ja kauriit säikyttelevät pomppimalla nurkan takaa pahaa-aavistamattoman saunavilvoittelijan nokan eteen. Mutta ymmärrän pointin: liian hiljaista ja ehkä tottumuskysymyskin. Tai sitten toiset ovat luonnostaan vain enemmän homo urbanuksia kuin toiset.
Mutta kaunista oli, ei siinä mitään, ja mukava oli käydä siellä kävelemässä. Täytyykin käydä katsomassa, millaista siellä on kesäaikaan. Varmaan aika kansainvälistä meininkiä, luulen ma.
JälkiMärinät:
Kuuntelin salaa Isomman matsin lopun. Hyvin se veti. Ja samaa oli sanonut vastapuolen joukkueen valmentaja (aikuinen nainen) Isommalle itselleen. Vähänkös äippä oli taas ylpeenä.
Tänään alue oli todella nimensä mukainen: aurinko killotti pilveettömältä taivaalta eikä tuulikaan haitannut porukoita, jotka olivat kerääntyneet ulkoilemaan Aurinkolahden ympäristöön.
Tein reilun tunnin reippaan kävelylenkin rantabulevardilla, metsäalueella, rantakallioilla sekä aallonmurtajalla ja täytyy kyllä myöntää, että upeat ovat näkymät tällä Vuosaaren tuoreella asuinalueella. Talot ovat (vielä) kauniita ja alue muutenkin siisti. Lasitetuilta parvekkeilta on huikeat maisemat yli meren. Tosin huikeat taitavat olla asuntojen hinnatkin, uskoisin.
Mutta yksi asia ahdisti syntyperäistä nukkumalähiöläistä: ihmisten määrä.
Tuollaisella ahtaasti rakennetulla uudella asuinalueella pelkästään yhdessä korttelissa asuu taatusti enemmän ihmisiä kuin meidän koko kylällä! Järkyttävää! Tai siis kuka mistäkin tykkää. Minä olen selkeästi onnistunut vierottamaan itseni kerrostaloasumisesta lopullisesti näiden muutamien kymmenien vuosien aikana. Mutta yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Esim. Lapsuudenystävä puolestaan ei voisi kuvitellakaan asuvansa omakotitalossa edes tällä meidän umpirauhallisella ja -hiljaisella alueella, jossa naapureita sentään on ympärillä, saati sitten jossain 'korvessa'. Ei uskaltaisi.
Mjoo... Täällä onkin tosi pelottavaa, kun sitikani päivystää heti ulko-oven ulkopuolella ja kauriit säikyttelevät pomppimalla nurkan takaa pahaa-aavistamattoman saunavilvoittelijan nokan eteen. Mutta ymmärrän pointin: liian hiljaista ja ehkä tottumuskysymyskin. Tai sitten toiset ovat luonnostaan vain enemmän homo urbanuksia kuin toiset.
Mutta kaunista oli, ei siinä mitään, ja mukava oli käydä siellä kävelemässä. Täytyykin käydä katsomassa, millaista siellä on kesäaikaan. Varmaan aika kansainvälistä meininkiä, luulen ma.
JälkiMärinät:
Kuuntelin salaa Isomman matsin lopun. Hyvin se veti. Ja samaa oli sanonut vastapuolen joukkueen valmentaja (aikuinen nainen) Isommalle itselleen. Vähänkös äippä oli taas ylpeenä.
perjantai 11. maaliskuuta 2016
Zalama MäkKviin
Eli suomeksi meidän Pihan pihakani. Se, jolla on valkoinen salama -kuvio rinnassa. Ei ole peloisa tyyppi hän. Ei haittaa, vaikka ulko-ovea paukutellaan ja vaatteita puistellaan ei-niin-hiljaa.
Koko päivän se on istunut Pihalla pohtimassa tärkeitä kanimaailman asioita ja välillä hiukopalaksi nävertänyt TM:n rakkaita vuorimäntyjä. TM:n ajatukset Zalamasta eivät ole enää lasten korville sopivia, kun on seurannut karvakorvan eloa tämän talven.
Isompi: "Olisko mitään hommaa, josta vois tienata pari euroa ?"
TM: "Ammu toi jänis."
!!!!
TM: "Saat kympin, jos otat sen kiinni."
En uskalla ajatellakaan, minkälaiset julmuudet TM:llä on mielessään. Kanisoppaa suunnittelee, todennäköisesti, pulskasta, melkein metsäjäniksen kokoisesta Zalamasta. Inha tyyppi. Toivottavasti jättiläisjänikset tulevat TM:n uniin kummittelemaan ison kattilan kanssa. Se olisi ihan oikein sille julmurille.
Koko päivän se on istunut Pihalla pohtimassa tärkeitä kanimaailman asioita ja välillä hiukopalaksi nävertänyt TM:n rakkaita vuorimäntyjä. TM:n ajatukset Zalamasta eivät ole enää lasten korville sopivia, kun on seurannut karvakorvan eloa tämän talven.
Isompi: "Olisko mitään hommaa, josta vois tienata pari euroa ?"
TM: "Ammu toi jänis."
!!!!
TM: "Saat kympin, jos otat sen kiinni."
En uskalla ajatellakaan, minkälaiset julmuudet TM:llä on mielessään. Kanisoppaa suunnittelee, todennäköisesti, pulskasta, melkein metsäjäniksen kokoisesta Zalamasta. Inha tyyppi. Toivottavasti jättiläisjänikset tulevat TM:n uniin kummittelemaan ison kattilan kanssa. Se olisi ihan oikein sille julmurille.
torstai 10. maaliskuuta 2016
äireen laps
Isompi tunki kanssani saunaan, koska saunassa on tylsää ilman äitiä. Tietysti, selvähän se.
mä: "Tietääks sun kaverit, miten äidin poika sä oot ?"
Isompi: "Emmä tiiä... Joo, varmaan."
mä: "Sä tietty puhut niille musta aina ihailevaan sävyyn."
*repeilyä duetossa*
Isompi: "Mut mun kavereiden mielestä sä oot hyvä tyyppi."
mä: "Ai kenen ?"
Isompi: "No, niiden muutaman, kenen kanssa mä nyt liikun."
mä: "Siis näitten, jotka on tuntenu mut jo iät ja ajat, vaiko näiden uusien kavereiden ?"
Isompi: "No, molempien. Niiden mielestä sulla on hyvät jutut, kun ne ei oo sellasia tavallisia vanhempien tai aikuisten juttuja."
Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että Isompi siltikin häpeää mua ja on aina varpaillaan, kun kaverinsa ja minä kohtaamme. Toisaalta... Ehkä se tekee vain hyvää teinille ollakin vähän varppeillaan.
Ja sitten Pihalla vilvottelutauolla.
Isompi: "Mennään jo sisään."
mä: "Ei vielä."
---
Isompi: "Mennään nyt jo sisään!"
mä: "Mee sä. Vai ollaanko me vieläkin napanuoralla kiinni toisissamme?"
---
Isompi: "Nyt mene siitä jo sisään!!"
mä: "Miks mun pitää tulla, jos sä haluut mennä sisään?! Onko meillä se napanuora ?!
Isompi: "ON !!!"
No, eihän siinä sitten mitään. Tultiin sisään tasakäppää.
JälkiMärinät:
Illalla keittiössä oli TM:n toimesta ilma sakeanaan sarkasmia. Hyvä, että sekaan mahtui. Repeiltiin Isomman kanssa niin, että mehu roiskui, kun totesin, että "ei tarttis laittaa kun kamera meille katonnurkkaan kuvaamaan, niin siinä olisi Suomen kansalle tosi-teeveetä niin että soi".
Illan viimeinen repeäminen tuli, kun Isompi sanoi:
"Telkkarista tulee sellanen ohjelma, jossa on Amerikan surkeimmat kokit tai jotain. Siinä yks nainen on niin surkea kokki, että sen mies on vuoden aikana saanut kaksi kertaa ruokamyrkytyksen sen ruuista. Nyt se mies ei enää uskalla syödä niitä ollenkaan."
Eli mullahan on vielä toivoa. Kertaakaan ei oo menny TM:llä edes vatsa kuralle mun ruuista!
mä: "Tietääks sun kaverit, miten äidin poika sä oot ?"
Isompi: "Emmä tiiä... Joo, varmaan."
mä: "Sä tietty puhut niille musta aina ihailevaan sävyyn."
*repeilyä duetossa*
Isompi: "Mut mun kavereiden mielestä sä oot hyvä tyyppi."
mä: "Ai kenen ?"
Isompi: "No, niiden muutaman, kenen kanssa mä nyt liikun."
mä: "Siis näitten, jotka on tuntenu mut jo iät ja ajat, vaiko näiden uusien kavereiden ?"
Isompi: "No, molempien. Niiden mielestä sulla on hyvät jutut, kun ne ei oo sellasia tavallisia vanhempien tai aikuisten juttuja."
Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että Isompi siltikin häpeää mua ja on aina varpaillaan, kun kaverinsa ja minä kohtaamme. Toisaalta... Ehkä se tekee vain hyvää teinille ollakin vähän varppeillaan.
Ja sitten Pihalla vilvottelutauolla.
Isompi: "Mennään jo sisään."
mä: "Ei vielä."
---
Isompi: "Mennään nyt jo sisään!"
mä: "Mee sä. Vai ollaanko me vieläkin napanuoralla kiinni toisissamme?"
---
Isompi: "Nyt mene siitä jo sisään!!"
mä: "Miks mun pitää tulla, jos sä haluut mennä sisään?! Onko meillä se napanuora ?!
Isompi: "ON !!!"
No, eihän siinä sitten mitään. Tultiin sisään tasakäppää.
JälkiMärinät:
Illalla keittiössä oli TM:n toimesta ilma sakeanaan sarkasmia. Hyvä, että sekaan mahtui. Repeiltiin Isomman kanssa niin, että mehu roiskui, kun totesin, että "ei tarttis laittaa kun kamera meille katonnurkkaan kuvaamaan, niin siinä olisi Suomen kansalle tosi-teeveetä niin että soi".
Illan viimeinen repeäminen tuli, kun Isompi sanoi:
"Telkkarista tulee sellanen ohjelma, jossa on Amerikan surkeimmat kokit tai jotain. Siinä yks nainen on niin surkea kokki, että sen mies on vuoden aikana saanut kaksi kertaa ruokamyrkytyksen sen ruuista. Nyt se mies ei enää uskalla syödä niitä ollenkaan."
Eli mullahan on vielä toivoa. Kertaakaan ei oo menny TM:llä edes vatsa kuralle mun ruuista!
keskiviikko 9. maaliskuuta 2016
öörat, öögat
En muista kerroinko, että kävin vaihteeksi työpaikkalääkärin pakeilla. Kävin näyttämässä korvaa, joka - tai tarkemmin, jonka ympäristö on ollut jo jonkin aikaa oudon tuntuinen. Ei varsinaisesti kipeä, mutta kipeä kuitenkin. Lisäksi on ollut outoa 'juilimista', jota on vaikea kuvailla. Jotain sähköiskun tapaisia ylhäältä alaspäin.
Reissun tulos oli ihan normia meikäläistä: paljon oireita, ei tautia. Eli korva oli niin puhdas ja terve kuin olisi juuri pakasta reväisty. Jotenkaan ei yllättänyt minua, ei ollut ensimmäinen - eikä varmasti viimeinenkään - kerta, kun kolotusta piisaa, mutta koloa ei ole olemassakaan. No, hyvä tietysti niin, ehkä, mutta mietin, että pitäisiköhän kuitenkin tutkia vielä sellaisia juttuja, jotka eivät ole oireilleet. Eli jos siellä oireettomissa elimissä nyt sitten muhii se aikapommi. Eihän rinakaan oireillut mitään.
Toisin sanoen silmälääkäriin, mars.
Silmälääkäri tutki ja testasi ja tuikki erilaisilla valoilla silmiini, mutta mitään ei sieltäkään löytynyt. Onneksi.
Silmänpaineet olivat erinomaiset, sarveiskalvot ja mykiöt kirkkaat ja silmänpohjat puhtaat. Lisäksi oli monta muutakin kohtaa, joista läpäisin hyvällä marginaalilla, joten voin siltä osin huokaista helpotuksesta. Ainoa, mistä silmälääkäri huomautti oli, että silmäni ovat kuivat ja tarvitsen silmätippoja vähintään kolme (3) kertaa, mielellään kuusi (6) kertaa päivässä. Kirjoitti minulle reseptinkin tippoihin, joita tosin en ole vielä käynyt hakemassa. Silmäni eivät tunnu yhtään kuivilta, joten pahoin pelkään, että haen ehkä tipat, mutta unohdan niitä sitten laittaa.
Tästä kuivasilmäisyydestä lääkäri sanoi, että meillä suomalaisilla lähes kaikilla ainakin näin talviseen aikaan on kuivat silmät eli tippoja tarvitsisivat muutkin kuin vain minä. Ihan nuorillakin ihmisillä on kuulemma tänä talvena ollut kuivasilmäisyyttä tosi paljon (josta sanamuodosta päättelin, että minä en enää kuulu nuoriin ihmisiin :)).
Mutta lievää likinäköä ja hallittavissa olevaa ikänäköä lukuunottamatta sain siis silmien osalta puhtaat paperit. Kirjoitti silmälasiresepti, jota en aio käyttää, koska pärjään kymmenen vuotta vanhoilla laseilla aivan mainiosti. Enhän niitä käytä kuin ulkona liikkuessa, jotta tunnistan vastaantulevat tutut (ja viholliset) jo kaukaa sekä ajaessa, vaikkei ajokortissa niistä mainintaa olekaan. Lääkäri sanoi, että näkökykyni on siinä rajoilla, pitäisikö minulla ajaessa olla lasit - ihan kuten sanoi optikkokin silloin, kun viimeksi ajokortin takia kävin ikätarkastuksessa -, mutta ei tee siitä mitään numeroa, kun kuitenkin käytän laseja aina ajaessani.
Lukiessa en tarvitse laseja, mutta jos teen jotain oikein pikkutarkkaa hommaa, niin saatan lainata Pienimmän vanhoja laseja, joista plussaa löytyy juuri sopivasti meikäläisen ikänäköä korjaamaan. Lääkäri sanoi tuohon, että aikuinen ihminen voi kyllä huoletta käyttää vaikka isoisänsä laseja, jos niillä vain näkee. Eli en voi mitenkään 'pilata' silmiäni toisen laseilla tai jos vaikka en käytä laseja ollenkaan ja vain siristelen silmiäni. Mikä asia oli sekin ihan kiva tietää, eipä tarvitse siitäkään huolehtia.
Kaikkien näiden hyvien silmäuutisten lopuksi sain vielä lähetteen HUS:n Silmäklinikalle näkökenttätutkimuksiin, vaikkei mitään huolestuttavaa siltäkään osin tuossa silmälääkärin tutkimuksessa tullut ilmi. Totesi vain, että näkökenttämuutokset ovat salakavalia ja parempi tutkia nyt kuin katua myöhemmin. Laittoi lähetteen kuitenkin ei-kiireellisenä, mikä olikin ihan asianmukaista, kun mitään akuuttia ongelmaa ei minulla ole. Menkööt ne edelle, jotka enemmän apua ja hoitoa tarvitsevat, minä voin hyvin odottaa vaikka syksyyn. Tai ensi talveen.
Kiva tietää, että edes joku kohta meikäläisessä toimii. Ikään sopivasti.
Ai niin! Senkin se lääkäri sanoi, että meidän kaikkien pitäisi tehdä kerran kuukaudessa ruutupaperitesti, jossa tuijotetaan pistettä ruutupaperin keskellä ja jos siinä viivat vääristyvät tai näkee tyhjiä alueita, niin sitten pikavauhtia silmälääkäriin. Että sellaiset terveiset lähetti teillekin inehmoille.
JälkiMärinät:
Kun kerroin kaverille tuosta lähetteestä Silmäklinikalle, niin hän nauroi, että meikäläinenkin on kohta kolunnut kaikki Meilahden sairaala-alueen rakennukset läpi.
Juu, melkoisen tuttua seutua alkaa olla enkä enää eksy niiden rakennusten väliin.
Ja erinäisten keskustelujen sekä omien havaintojenkin perusteella voisin uskoa, että korvan juiliminen johtuu yksinkertaisesti siitä, että niskani on totaalijumissa. Eli ei ihme, että on oireita muuallakin korpassa. Pikemminkin on ihme, ettei juili enempää.
Reissun tulos oli ihan normia meikäläistä: paljon oireita, ei tautia. Eli korva oli niin puhdas ja terve kuin olisi juuri pakasta reväisty. Jotenkaan ei yllättänyt minua, ei ollut ensimmäinen - eikä varmasti viimeinenkään - kerta, kun kolotusta piisaa, mutta koloa ei ole olemassakaan. No, hyvä tietysti niin, ehkä, mutta mietin, että pitäisiköhän kuitenkin tutkia vielä sellaisia juttuja, jotka eivät ole oireilleet. Eli jos siellä oireettomissa elimissä nyt sitten muhii se aikapommi. Eihän rinakaan oireillut mitään.
Toisin sanoen silmälääkäriin, mars.
Silmälääkäri tutki ja testasi ja tuikki erilaisilla valoilla silmiini, mutta mitään ei sieltäkään löytynyt. Onneksi.
Silmänpaineet olivat erinomaiset, sarveiskalvot ja mykiöt kirkkaat ja silmänpohjat puhtaat. Lisäksi oli monta muutakin kohtaa, joista läpäisin hyvällä marginaalilla, joten voin siltä osin huokaista helpotuksesta. Ainoa, mistä silmälääkäri huomautti oli, että silmäni ovat kuivat ja tarvitsen silmätippoja vähintään kolme (3) kertaa, mielellään kuusi (6) kertaa päivässä. Kirjoitti minulle reseptinkin tippoihin, joita tosin en ole vielä käynyt hakemassa. Silmäni eivät tunnu yhtään kuivilta, joten pahoin pelkään, että haen ehkä tipat, mutta unohdan niitä sitten laittaa.
Tästä kuivasilmäisyydestä lääkäri sanoi, että meillä suomalaisilla lähes kaikilla ainakin näin talviseen aikaan on kuivat silmät eli tippoja tarvitsisivat muutkin kuin vain minä. Ihan nuorillakin ihmisillä on kuulemma tänä talvena ollut kuivasilmäisyyttä tosi paljon (josta sanamuodosta päättelin, että minä en enää kuulu nuoriin ihmisiin :)).
Mutta lievää likinäköä ja hallittavissa olevaa ikänäköä lukuunottamatta sain siis silmien osalta puhtaat paperit. Kirjoitti silmälasiresepti, jota en aio käyttää, koska pärjään kymmenen vuotta vanhoilla laseilla aivan mainiosti. Enhän niitä käytä kuin ulkona liikkuessa, jotta tunnistan vastaantulevat tutut (ja viholliset) jo kaukaa sekä ajaessa, vaikkei ajokortissa niistä mainintaa olekaan. Lääkäri sanoi, että näkökykyni on siinä rajoilla, pitäisikö minulla ajaessa olla lasit - ihan kuten sanoi optikkokin silloin, kun viimeksi ajokortin takia kävin ikätarkastuksessa -, mutta ei tee siitä mitään numeroa, kun kuitenkin käytän laseja aina ajaessani.
Lukiessa en tarvitse laseja, mutta jos teen jotain oikein pikkutarkkaa hommaa, niin saatan lainata Pienimmän vanhoja laseja, joista plussaa löytyy juuri sopivasti meikäläisen ikänäköä korjaamaan. Lääkäri sanoi tuohon, että aikuinen ihminen voi kyllä huoletta käyttää vaikka isoisänsä laseja, jos niillä vain näkee. Eli en voi mitenkään 'pilata' silmiäni toisen laseilla tai jos vaikka en käytä laseja ollenkaan ja vain siristelen silmiäni. Mikä asia oli sekin ihan kiva tietää, eipä tarvitse siitäkään huolehtia.
Kaikkien näiden hyvien silmäuutisten lopuksi sain vielä lähetteen HUS:n Silmäklinikalle näkökenttätutkimuksiin, vaikkei mitään huolestuttavaa siltäkään osin tuossa silmälääkärin tutkimuksessa tullut ilmi. Totesi vain, että näkökenttämuutokset ovat salakavalia ja parempi tutkia nyt kuin katua myöhemmin. Laittoi lähetteen kuitenkin ei-kiireellisenä, mikä olikin ihan asianmukaista, kun mitään akuuttia ongelmaa ei minulla ole. Menkööt ne edelle, jotka enemmän apua ja hoitoa tarvitsevat, minä voin hyvin odottaa vaikka syksyyn. Tai ensi talveen.
Kiva tietää, että edes joku kohta meikäläisessä toimii. Ikään sopivasti.
Ai niin! Senkin se lääkäri sanoi, että meidän kaikkien pitäisi tehdä kerran kuukaudessa ruutupaperitesti, jossa tuijotetaan pistettä ruutupaperin keskellä ja jos siinä viivat vääristyvät tai näkee tyhjiä alueita, niin sitten pikavauhtia silmälääkäriin. Että sellaiset terveiset lähetti teillekin inehmoille.
JälkiMärinät:
Kun kerroin kaverille tuosta lähetteestä Silmäklinikalle, niin hän nauroi, että meikäläinenkin on kohta kolunnut kaikki Meilahden sairaala-alueen rakennukset läpi.
Juu, melkoisen tuttua seutua alkaa olla enkä enää eksy niiden rakennusten väliin.
Ja erinäisten keskustelujen sekä omien havaintojenkin perusteella voisin uskoa, että korvan juiliminen johtuu yksinkertaisesti siitä, että niskani on totaalijumissa. Eli ei ihme, että on oireita muuallakin korpassa. Pikemminkin on ihme, ettei juili enempää.
sunnuntai 6. maaliskuuta 2016
extreme-kulttuuria
Kaikkeen sitä ihminen teatteritaiteen edessä taipuukin. Mm. raahautumaan myöhään illalla Mustikkamaalle keskelle jumalantonta tuulta ja tuiverrusta katsomaan Ylioppilasteatterin esitystä Rakkauden Raatteentie.
Hyvä oli kipale ja ohjaus eikä tuulen ulvonta korvissa tai naamaan tuiskuava lumi juurikaan haitannut menoa. Piti vain pitää itsensä pienessä liikkeessä ulkokohtausten aikana. Puolijoukkueteltassa olikin sitten jo lämpimämpää. Onneksi oli oma pullo (= teetermari) mukana ensiapuna.
Täytyy kyllä jälleen kerran nostaa hattua nuorille taiteentekijöille. Monenlaista mietettä tuli esitystä katsoessa, mutta kuten aina, oli myös komiikkaa ujutettu mukaan. Kuten elämässä yleensäkin on tapana.
Yleisöä per esitys oli vain tusinan verran ja se loi tietynlaisen intiimiyden tunnelma. Kuin olisi ollut mukana näytelmässä eikä vain yleisönä. Mielenkiintoinen kokemus jälleen kerran.
JälkiMärinät:
Pienimmän kanssa käytiin leffassa katsomassa uusi suomalainen Äkkilähtö. Ei mitään huikeita roolisuorituksia, mutta ihan katsottava pätkä. Ja kyllä meitä naurattikin muutamassa kohdassa. Leffan mummo (Marja Packalén) teki suuren vaikutuksen Pienimpään. Katu-uskottavuus kohdillaan.
Hyvä oli kipale ja ohjaus eikä tuulen ulvonta korvissa tai naamaan tuiskuava lumi juurikaan haitannut menoa. Piti vain pitää itsensä pienessä liikkeessä ulkokohtausten aikana. Puolijoukkueteltassa olikin sitten jo lämpimämpää. Onneksi oli oma pullo (= teetermari) mukana ensiapuna.
Täytyy kyllä jälleen kerran nostaa hattua nuorille taiteentekijöille. Monenlaista mietettä tuli esitystä katsoessa, mutta kuten aina, oli myös komiikkaa ujutettu mukaan. Kuten elämässä yleensäkin on tapana.
Yleisöä per esitys oli vain tusinan verran ja se loi tietynlaisen intiimiyden tunnelma. Kuin olisi ollut mukana näytelmässä eikä vain yleisönä. Mielenkiintoinen kokemus jälleen kerran.
JälkiMärinät:
Pienimmän kanssa käytiin leffassa katsomassa uusi suomalainen Äkkilähtö. Ei mitään huikeita roolisuorituksia, mutta ihan katsottava pätkä. Ja kyllä meitä naurattikin muutamassa kohdassa. Leffan mummo (Marja Packalén) teki suuren vaikutuksen Pienimpään. Katu-uskottavuus kohdillaan.
lauantai 5. maaliskuuta 2016
kissanhännännostoa
Työhöni kuuluu osaltaan puhelinpalvelu. Kaikki eivät siitä tykkää, mutta meikäläiselle se on ollut osa työtäni jo neljännesvuosisadan ajan, joten olen siihen tottunut ja rehellisesti voin myös myöntää ihan tykkäävänikin siitä.
Mikään ei ole tyydyttävämpää työrintamalla kuin saada hieman hermostunut asiakas rauhoittumaan ja puhelun lopuksi ehkä jopa kiittelemään saamastaan palvelusta, ja siihen pyrinkin joka tilanteessa.
Joitain vuosia sitten tehtiin laadunvalvontaa mm. siten, että puhelut nauhoitettiin ja niitä sitten kuunneltiin 'ammattiauttajan' kanssa. Hän oli ennen nauhoitusta järjestetyissä tilaisuuksissa kertonut, että niin hullulta kuin se kuulostaakin, niin hymyn kyllä kuulee äänestä.
Ja niihän sen kuuleekin. Parasta siinä kuitenkin on se, ettei kuulija pysty erottamaan, onko hymy aito vai teeskennelty. Teeskennelty tekee ihan saman vaikutuksen kuulijaan kuin oikeakin hymy eikä hetken päästä sitä hymyä tarvitse edes teeskennellä, kun asiakas todennäköisesti vastaa samalla mitalla huomatessaan hymyilevän puhelinpalvelijan.
Eilen oli hyvä päivä asiakaspuheluiden kannalta. Asiakkaat olivat erittäin tyytyäväisiä saamaansa palveluun ja ystävällisesti siitä minua kiittivätkin puheluiden lopuksi. Yhden setämiehen kanssa jutusteltiin pitkät tarinat mm. kevään etenemisestä eikä meillä ollut mihinkään kiire. Lämpimästi hän sitten kiitteli ja toivotteli minulle hyvää kevättä ja kesän odotusta, kuten tietysti minäkin hänelle. Toisen herrasmiehen kanssa homma taas meni naurun pidättelyksi jo heti puhelun alussa, kun avasi keskustelun todellan humoristisella tavalla. Saatiin toki asialliset asiat hoidettua, mutta mukavasti sekin puhelu meni naurun välillä pulpahdellessa pintaan siellä ja täälläkin päässä.
Ei se oikeasti ole niin vaikeaa, josta syystä täytyykin ihmetellä tympääntyneiltä ja väsähtäneiltä kuulostavia puhelinpalveluhenkilöitä. Harvemminhan heitä onneksi itselleni ainakaan on tullut vastaan. Ehkä se on niin, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, vaikka kyllä puhelinpalvelutyössä pitäisi pystyä pitämään asiallinen ja ystävällinenkin linja, vaikka toisessa päässä olisikin se kuuluisa rantapiru. Se on sitten eri asia, minkälaisen puhahduksen tai megahuokauksen suustaan päästää sen haasteellisen puhelun päätyttyä, mutta itse puhelutilanteessa niitä ei saa missään nimessä päästellä.
Ammattitaito on yksi erittäin tärkeä osa myös puhelinpalvelua. Senkin kuulee, tietääkö neuvoja nyt todella, mistä hän puhuu vai vetääkö lonkalta arvauksia. Arvailussa homma meinaan menee sellaiseksi änkyttelyksi, ettei sitä usko kukaan. Parempi siis puhua vain siitä, mistä tietää ja tiukan kysymyksen tullen rehellisesti myöntää, että nyt menee osaamisalueen ulkopuolelle. Kyllä se asiakas arvostaa rehellisyyttä paljon enemmän kuin sitä, että jäi epämääräinen olo puhelun jälkeen siitä, tiesikö neuvoja nyt ollenkaan mistä puhui. Kukaan ei ainakaan minulle ole tullut valittamaan siitä, että olen sanonut selvittäväni asiaa ja ottavani myöhemmin yhteyttä, kun nyt en varmaksi osaa sanoa. Päinvastoin.
Meille asiakkaat soittavat siksi, koska eivät jotain asiaa tiedä ja minun työni on kertoa heille, miten se homma oikein menee. Ja ilolla ja iloisena sen pyrin aina tekemään, koska asiakkaan kiitoksesta saan pajon enemmän kuin esimiehen kiitoksesta.
Mikään ei ole tyydyttävämpää työrintamalla kuin saada hieman hermostunut asiakas rauhoittumaan ja puhelun lopuksi ehkä jopa kiittelemään saamastaan palvelusta, ja siihen pyrinkin joka tilanteessa.
Joitain vuosia sitten tehtiin laadunvalvontaa mm. siten, että puhelut nauhoitettiin ja niitä sitten kuunneltiin 'ammattiauttajan' kanssa. Hän oli ennen nauhoitusta järjestetyissä tilaisuuksissa kertonut, että niin hullulta kuin se kuulostaakin, niin hymyn kyllä kuulee äänestä.
Ja niihän sen kuuleekin. Parasta siinä kuitenkin on se, ettei kuulija pysty erottamaan, onko hymy aito vai teeskennelty. Teeskennelty tekee ihan saman vaikutuksen kuulijaan kuin oikeakin hymy eikä hetken päästä sitä hymyä tarvitse edes teeskennellä, kun asiakas todennäköisesti vastaa samalla mitalla huomatessaan hymyilevän puhelinpalvelijan.
Eilen oli hyvä päivä asiakaspuheluiden kannalta. Asiakkaat olivat erittäin tyytyäväisiä saamaansa palveluun ja ystävällisesti siitä minua kiittivätkin puheluiden lopuksi. Yhden setämiehen kanssa jutusteltiin pitkät tarinat mm. kevään etenemisestä eikä meillä ollut mihinkään kiire. Lämpimästi hän sitten kiitteli ja toivotteli minulle hyvää kevättä ja kesän odotusta, kuten tietysti minäkin hänelle. Toisen herrasmiehen kanssa homma taas meni naurun pidättelyksi jo heti puhelun alussa, kun avasi keskustelun todellan humoristisella tavalla. Saatiin toki asialliset asiat hoidettua, mutta mukavasti sekin puhelu meni naurun välillä pulpahdellessa pintaan siellä ja täälläkin päässä.
Ei se oikeasti ole niin vaikeaa, josta syystä täytyykin ihmetellä tympääntyneiltä ja väsähtäneiltä kuulostavia puhelinpalveluhenkilöitä. Harvemminhan heitä onneksi itselleni ainakaan on tullut vastaan. Ehkä se on niin, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, vaikka kyllä puhelinpalvelutyössä pitäisi pystyä pitämään asiallinen ja ystävällinenkin linja, vaikka toisessa päässä olisikin se kuuluisa rantapiru. Se on sitten eri asia, minkälaisen puhahduksen tai megahuokauksen suustaan päästää sen haasteellisen puhelun päätyttyä, mutta itse puhelutilanteessa niitä ei saa missään nimessä päästellä.
Ammattitaito on yksi erittäin tärkeä osa myös puhelinpalvelua. Senkin kuulee, tietääkö neuvoja nyt todella, mistä hän puhuu vai vetääkö lonkalta arvauksia. Arvailussa homma meinaan menee sellaiseksi änkyttelyksi, ettei sitä usko kukaan. Parempi siis puhua vain siitä, mistä tietää ja tiukan kysymyksen tullen rehellisesti myöntää, että nyt menee osaamisalueen ulkopuolelle. Kyllä se asiakas arvostaa rehellisyyttä paljon enemmän kuin sitä, että jäi epämääräinen olo puhelun jälkeen siitä, tiesikö neuvoja nyt ollenkaan mistä puhui. Kukaan ei ainakaan minulle ole tullut valittamaan siitä, että olen sanonut selvittäväni asiaa ja ottavani myöhemmin yhteyttä, kun nyt en varmaksi osaa sanoa. Päinvastoin.
Meille asiakkaat soittavat siksi, koska eivät jotain asiaa tiedä ja minun työni on kertoa heille, miten se homma oikein menee. Ja ilolla ja iloisena sen pyrin aina tekemään, koska asiakkaan kiitoksesta saan pajon enemmän kuin esimiehen kiitoksesta.
perjantai 4. maaliskuuta 2016
60-luvulla ja sitä ennen syntyneille
Kuka muistaa...
Telkkarisarjan Homefront (Kotijoukot) ? Ja Kyle Chandlerin nuorena miehenä ? Auta armias, niitä märkiä päiväunia silloin... Ja olihan siellä muitakin silmänkarkkeja. Jokaiseen makuun, nuorempaa ja vanhempaakin. Sais tulla uusintana telkkarista.
Entäs China Beachin ? Se tunnari oli ihan paras ja se soi usein Sun-radiossa, josta syystä haikailen myös tämän sarjan perään. Marg Helgenberger oli mun suosikki siinä sarjassa. Joka sekin saisi tulla uusintana, piru vieköön!
Suomalaisista sarjoista haikailen ehdottomasti Tahdon asian perään. Tämän sarjan saattaa muistaa jo nuoremmatkin ikäluokat. Itse muistan, kun sen ensimmäinen jakso oli tullut enkä ollut sitä katsonut. Kaikki hehkuttivat sitä seuraavana päivänä hiekkalaatikon reunalla leikkipuistossa - se ainokainen koti-isäkin - ja olin ihan pihalla koko jutusta. Seuraavalla viikolla katsoin sen enkä varmasti ikinä ole koukuttunut mihinkään niin nopeasti. Aivan loistava sarja enkä todellakaan ole ainoa, joka sitä haikailee uusittavaksi.
Muistin rajamailta muistan - lähinnä kauhulla - vieläkin sarjan Sapphire and Steel (Safiiri ja Teräs). Voi pieksut, että pelotti jo se alku, kun ne valopallot valuivat pitkin lattiaa. En tainnut katsoa sitä sarjaa sen enempää, koskapa en muista ensimmäistäkään jaksoa, mitä siinä olisi tapahtunut. Hyvä niin.
Sarjassa Dempsey & Makepeace (Taistelupari) puolestaan oli jotain sellaista ristiriitaista romantiikkaa, joka vetosi meikäläiseen eikä vähiten pahispoika Michael Brandonin takia. Se oli sitä aikaa, jolloin pahikset, kovikset ja sitten myöhemmin ihan pesunkestävät luuserit viehättivät meikäläistä pölkkypäätä suunnattomasti.
Onnenpäiviä katsottin myös kavereiden kanssa. Olihan se Potsie ihan syötävän söpö ja hurmaava laulaja, mutta niin auttamattoman pökiö. Niin viatonta, että ihan henkeen käy, vaikka Fonzie tyttöjä pyörittelikin kuin hyrriä.
Muita sarjoja sieltä meikäläisen nuoruudesta aka kivikaudelta.
Murder, She Wrote (Murhasta tuli totta), joka pyörii vieläkin uusintoina, mutta jota tuli seurattua silloin muinoin 80-luvulla.
MacGyver (Ihmemies MacGyver). Joo, tosi ihmemies oli. :D Kaikkea hullutusta sitä on tullutkin seurattua, mutta jos televisiokanavat pystyi laskeman yhden käden sormilla, niin tottahan silloin kaikki kelpasi. Nyt ei tunnu kelpaavan enää mikään meikäläiselle. Kanavaähky, sanoisin diagnoosiksi.
Telkkarisarjan Homefront (Kotijoukot) ? Ja Kyle Chandlerin nuorena miehenä ? Auta armias, niitä märkiä päiväunia silloin... Ja olihan siellä muitakin silmänkarkkeja. Jokaiseen makuun, nuorempaa ja vanhempaakin. Sais tulla uusintana telkkarista.
Entäs China Beachin ? Se tunnari oli ihan paras ja se soi usein Sun-radiossa, josta syystä haikailen myös tämän sarjan perään. Marg Helgenberger oli mun suosikki siinä sarjassa. Joka sekin saisi tulla uusintana, piru vieköön!
Suomalaisista sarjoista haikailen ehdottomasti Tahdon asian perään. Tämän sarjan saattaa muistaa jo nuoremmatkin ikäluokat. Itse muistan, kun sen ensimmäinen jakso oli tullut enkä ollut sitä katsonut. Kaikki hehkuttivat sitä seuraavana päivänä hiekkalaatikon reunalla leikkipuistossa - se ainokainen koti-isäkin - ja olin ihan pihalla koko jutusta. Seuraavalla viikolla katsoin sen enkä varmasti ikinä ole koukuttunut mihinkään niin nopeasti. Aivan loistava sarja enkä todellakaan ole ainoa, joka sitä haikailee uusittavaksi.
Muistin rajamailta muistan - lähinnä kauhulla - vieläkin sarjan Sapphire and Steel (Safiiri ja Teräs). Voi pieksut, että pelotti jo se alku, kun ne valopallot valuivat pitkin lattiaa. En tainnut katsoa sitä sarjaa sen enempää, koskapa en muista ensimmäistäkään jaksoa, mitä siinä olisi tapahtunut. Hyvä niin.
Sarjassa Dempsey & Makepeace (Taistelupari) puolestaan oli jotain sellaista ristiriitaista romantiikkaa, joka vetosi meikäläiseen eikä vähiten pahispoika Michael Brandonin takia. Se oli sitä aikaa, jolloin pahikset, kovikset ja sitten myöhemmin ihan pesunkestävät luuserit viehättivät meikäläistä pölkkypäätä suunnattomasti.
Onnenpäiviä katsottin myös kavereiden kanssa. Olihan se Potsie ihan syötävän söpö ja hurmaava laulaja, mutta niin auttamattoman pökiö. Niin viatonta, että ihan henkeen käy, vaikka Fonzie tyttöjä pyörittelikin kuin hyrriä.
Muita sarjoja sieltä meikäläisen nuoruudesta aka kivikaudelta.
Murder, She Wrote (Murhasta tuli totta), joka pyörii vieläkin uusintoina, mutta jota tuli seurattua silloin muinoin 80-luvulla.
Kaikenkaikkiaan tuli tosi vähän katsottua telkkaria silloinkaan. Mieluummin nyhjättiin kavereiden kanssa taloyhtiöiden kellarikäytävillä pelaamassa korttia tai kesäaikaan parkkipaikan kupeessa heittelemässä koripalloa ja jauhamassa sitä ihtiään. Tai sitten boyfriendin kanssa meillä, heillä tai kotibileissä.
Oi, niitä aikoja...
JälkiMärinät:
Kerro, mitä multa unohtui.
pötikkä
Sain pidellä sylissäni viisikuukautista vauvelia. Olihan pötikkä! Jäntevä, iloinen vesseli. Untuvainen tukka, jota oli ihan pakko nuuhkia. Heiluvat kädet ja jalat, joita käveleminen ei ollut vielä päässyt pilaamaan.
Ihan kertakaikkisen hurmaava otus.
Onneksi on nuo hormonipillerit. Ei tule tehtyä mitään 'heräteostoksia'. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.
JälkiMärinät:
Mihin hittoon nämä viikot/ kuukaudet oikein livahtavat ?!
Ihan kertakaikkisen hurmaava otus.
Onneksi on nuo hormonipillerit. Ei tule tehtyä mitään 'heräteostoksia'. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.
JälkiMärinät:
Mihin hittoon nämä viikot/ kuukaudet oikein livahtavat ?!
keskiviikko 2. maaliskuuta 2016
karu totuus
Autossa hakureissulla tuli keskusteltua 'aiheesta' Isomman kanssa.
Isompi: "Mut minkä takia ette voi ? Sano syy !"
mä: "Kun mä en vaan suostu siihen."
Isompi: "Sä oot ihan hullu."
mä: "Niin oonkin. Sulla kävi sitten huono tuuri äiti -arvonnassa."
Isompi: "No, enpä tiedä... Ei niitä paljon muunlaisia oo tarjolla."
:D
***
Iltapäivällä Isomman huoneessa oli arveluttavan hiljaista. Siellähän se oli, vällyissä ja nosti päätään tyynyistä tukka pystyssä.
mä: "Et nuku nyt, menee yöunet !"
Isompi (unenpuuroisella äänellä): "No, vähän vaan rentoudun...."
Vaikka eikös sitä sanota, että kun nuorimies nukkuu, niin se on kuin laittaisi rahaa pankkiin.
***
Illalla tuli valmennustreeneistä.
"No, nyt siellä yksi tunki päänsä puolapuiden väliin!"
Mikään ei ole tehokkaampaa ehkäisykasvatusta kuin se, että teini-ikäinen valmentaa alle 10-vuotiaiden joukkuelajia. Mielellään poikia, n. 20 yksilöä samaan aikaan.
Ei tule meikäläisestä mummoa vahingossa ainakaan Isomman taholta. Hyvä niin.
Isompi: "Mut minkä takia ette voi ? Sano syy !"
mä: "Kun mä en vaan suostu siihen."
Isompi: "Sä oot ihan hullu."
mä: "Niin oonkin. Sulla kävi sitten huono tuuri äiti -arvonnassa."
Isompi: "No, enpä tiedä... Ei niitä paljon muunlaisia oo tarjolla."
:D
***
Iltapäivällä Isomman huoneessa oli arveluttavan hiljaista. Siellähän se oli, vällyissä ja nosti päätään tyynyistä tukka pystyssä.
mä: "Et nuku nyt, menee yöunet !"
Isompi (unenpuuroisella äänellä): "No, vähän vaan rentoudun...."
Vaikka eikös sitä sanota, että kun nuorimies nukkuu, niin se on kuin laittaisi rahaa pankkiin.
***
Illalla tuli valmennustreeneistä.
"No, nyt siellä yksi tunki päänsä puolapuiden väliin!"
Mikään ei ole tehokkaampaa ehkäisykasvatusta kuin se, että teini-ikäinen valmentaa alle 10-vuotiaiden joukkuelajia. Mielellään poikia, n. 20 yksilöä samaan aikaan.
Ei tule meikäläisestä mummoa vahingossa ainakaan Isomman taholta. Hyvä niin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)